Diagnoosina elämä – miksi naiset ovat niin väsyneitä?

Olen jo vuosia tiennyt olevani väsynyt. Mutta en vain "vähän uupunut" tai "tarvitsisin paremmat yöunet" -väsynyt, vaan syvältä sisuksista kumpuavan, kaiken läpäisevän väsymyksen vallassa. En ole kuitenkaan koskaan pysähtynyt miettimään, mistä se oikeastaan johtuu – ennen kuin luin Hanne Kettusen kirjan Väsyneet naiset (WSOY 2025). Se ei ehkä poistanut väsymystäni, mutta se antoi sille nimen, selityksen ja ennen kaikkea: se sai minut ymmärtämään, etten ole yksin.

Kun vastuuta on liikaa kannettavaksi

Kettusen kirjassa puhutaan elämäntilanneuupumuksesta, diagnoosista, jonka olen itsekin saanut lääkäreiltä. Mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Se ei ole sairaus, jonka voisi parantaa lääkkeillä tai levolla. Se on seurausta siitä, että vastuu kasautuu jatkuvasti yhteen suuntaan – ja usein juuri naisten harteille.

Tunnistan itseni kirjassa kuvatusta naisesta, joka hoitaa merkkipäivämuistamiset, talkoiden järjestelyt ja kauppalistat, koska "jos en minä, niin kuka sitten?" Se olen minä, joka lopulta nostan käteni, kun kukaan muu ei sitä tee – vaikka olisin jo valmiiksi uupunut.

Kirja ei ratkaise ongelmaa puolestani, mutta se herättää kysymään: onko tämä kaikki todella minun vastuullani? Voisinko vain jättää osan tekemättä? Ja jos niin tekisin, mitä tapahtuisi?

Hormonaalinen selviytymistaistelu

Toinen kirjan koskettavimmista teemoista on naisen keho ja sen loputon sopeutuminen hormonien aiheuttamiin muutoksiin. Olen itse kärsinyt hormonaalisesta migreenistä, käynyt lääkäriltä toiselle (useimmiten mieslääkäreille), mutta en ole saanut ratkaisua. Lopulta jouduin selvittämään kaiken itse – kokeilemalla, etsimällä, selviytymällä.

Kirjassa ei syyllistetä miehiä, mutta siinä nostetaan esiin, kuinka yhteiskunnan rakenteet eivät aina tunnista naisten terveyshaasteita. Kun lääketiede ei osaa auttaa, jäämme usein yksin.

Voileipäefekti – puristuksissa kahden sukupolven välissä

Moni nainen löytää itsensä voileivän välistä – yhdellä puolella ovat omat lapset ja perhe, toisella ikääntyvät vanhemmat. Kun yhteiskunta vetäytyy vastuustaan ja palvelut katoavat, jäämme yksin huolehtimaan molemmista. Tämä aiheuttaa jatkuvan puristuksen tunteen: joka suunnasta vaaditaan, mutta mistään ei saa helpotusta.

Kirjan myötä tajusin, kuinka syvällä tämä rakenne on. Ei ihme, että väsymme. Ei ihme, että välillä tuntuu, kuin olisimme aivan yksin kaiken keskellä.

Someajan paineet – kuka päättää, miten hyvä elämä eletään?

Sosiaalinen media asettaa uudenlaisia vaatimuksia aikuisuudelle ja vanhemmuudelle. Kettunen käsittelee kirjassaan sitä, miten some muokkaa käsitystämme siitä, millainen on "hyvä äiti" tai "onnistunut nainen". Olen tuntenut tämän paineen itsekin. Mutta ketkä nämä vaatimukset oikeastaan asettavat? Ja voisimmeko vain jättää ne huomiotta ilman, että yhteisö hylkää meidät?

Raha – hallinnassa, mutta silti vierasta maastoa

Kirjassa käsitellään myös rahaa ja naisten taloudellista itsenäisyyttä. Tässä kohtaa en tunne itseäni täysin ulkopuoliseksi – olen aina ollut tarkka ja suunnitelmallinen raha-asioideni kanssa. Mutta sijoittaminen? Se on minulle edelleen vierasta maastoa. Vaikka kuinka luen siitä, en tunnu pääsevän kiinni ajattelutapaan.

Silti ymmärrän, kuinka tärkeää on hallita oma taloutensa. Ei siksi, että pitäisi tavoitella vaurautta tai rikastumista, vaan siksi, ettei ainakaan taloudellinen epävarmuus lisäisi väsymystä entisestään.

Jotain on muututtava

Olen edelleen väsynyt. Mutta nyt väsymys tuntuu erilaiselta. Se ei ole enää vain henkilökohtainen ongelma, vaan osa suurempaa kokonaisuutta, rakenteellista ilmiötä.

Ja ehkä juuri siksi minun ei tarvitse jäädä tähän jumiin. Minun ei tarvitse yrittää jaksaa yksin. Olen päättänyt, että seuraavien viikkojen aikana en lupaa hoitaa mitään ylimääräistä vain siksi, että kukaan muu ei ilmoittaudu vapaaehtoiseksi. Harjoittelen sanomaan: "Ei nyt, en jaksa." Se tuntuu radikaalilta – ja juuri siksi tiedän, että se on tarpeellista.