Johanna Elomaa: Rosalisa (Otava, 2025)
Lukuretriitissä on oma taikansa – se tarjoaa tilan, jossa kirjat saavat viipyillä mielessä ja juurtua syvälle. Tänä keväänä sain siellä päätökseen Johanna Elomaan Rosalisan, romaanin, joka oli houkutellut jo hyvissä ajoin ennen ilmestymistään. Kun kevään kuvastot tulivat, tämä kirja erottui heti: kansi kaunis kuin unikuva ja takakansi lupasi jotain erilaista. Ja juuri sitä Rosalisa myös tarjosi – arkipäivän taikaa, joka hiipii ihon alle hiljalleen.
Sydän, joka kertoo toisen tarinan
Rosalisa kertoo Sirusta, nuoresta naisesta, joka on elänyt vuosia vakavan sydänsairauden kanssa. Pitkä odotus palkitaan, kun hän saa viimein uuden sydämen. Mutta pian kun elämän pitäisi alkaa uudelleen, jokin on silti vinossa. Siru kokee outoja tuntemuksia – harhoja, tunteita, muistikuvia – jotka eivät ole hänen omiaan. Sydän tuntuu kertovan tarinaa, jota Siru ei ymmärrä, mutta jota hänen on pakko seurata.
Tarinan edetessä lukija pääsee kulkemaan Sirun mukana niin Gotlantiin ruusujen keskelle kuin Etelä-Englannin jylhille kallioille, missä kelttien menneisyys elää vielä maan muodoissa. Uuden sydämen mukana Siru saa myös velvollisuuden – tai ehkä kohtalon – selvittää, kenen tarina hänen rinnassaan sykkii.
Kaksi ääntä, yksi kohtalo
Kirjan alku oli minulle hidas, ehkä vähän liiankin. Sirun ajatuksiin oli vaikea päästä sisälle, ja mietin, oliko tämä sittenkään se kirja. Mutta sitten mukaan astui Alisa – toinen ääni, toinen tarina – ja yhtäkkiä kaikki alkoi elää. Sirun mysteeri sai syvyyttä ja Elomaan kieli tuntui kuin kirkastuvan tarinan mukana.
Kaksi tarinaa punoutuvat yhteen taitavasti, ja nykyhetki alkaa lomittua menneisyyden kanssa. Elomaan tyyli on tunnelmallinen ja herkkävireinen, täynnä pieniä aistihavaintoja, jotka tuovat maailmat iholle. Ja juuri tämä tekee kirjasta niin onnistuneen retriittilukemisen: se ei ole kirja, jonka ahmii, vaan johon uppoutuu hiljalleen.
Avoimia kysymyksiä ja tilaa mielikuvitukselle
Lopulta Rosalisa osoittautui hyvin palkitsevaksi lukukokemukseksi. Kirjan maailma on samaan aikaan hauras ja voimakas, ja vaikka jotkin yksityiskohdat jäivät hieman avoimiksi, se ei haitannut. Elomaan tyyli antaa tilaa – ehkä tarkoituksella – lukijan omalle mielikuvitukselle. Kaikkea ei tarvitse selittää puhki, kun tunnelma jää elämään ihon alle.
Pidin erityisesti siitä, miten kirjassa käsitellään muistojen ja tunteiden siirtymistä – voiko sydän todella muistaa? Entä mitä tapahtuu rakkaudelle, jota ei koskaan ehditty sanoa ääneen? Voiko kuolema olla alku jollekin uudelle, jollekin eheyttävälle?
Kenelle suosittelisin Rosalisaa?
Jos etsit romaania, joka yhdistää psykologista otetta, arjen yliluonnollisuutta ja kauniin kielen luomaa tunnelmaa, Rosalisa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Se ei ehkä ole nopeatempoisen draaman ystävän ykkösvalinta, mutta jos pidät hitaasti rakentuvista tarinoista, joissa on sydän – kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti – tämä teos voi olla juuri sinua varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti