Kasvettu yhdessä: Eve Hietamiehen Antti ja Paavo Pasanen -sarjan päätösosa tuo haikeat hyvästit

Eve Hietamies: Hupparizombi (Otava 2025)

Samaan tahtiin elämän kanssa

Eve Hietamiehen Antti ja Paavo Pasanen -sarja on kulkenut rinnallani koko äitiyteni ajan. Yösyöttö ilmestyi samana vuonna, kun esikoiseni syntyi, ja siitä lähtien Pasasen perhe on kutsunut säännöllisesti kylään – kuin vanhat tutut, joiden kanssa jaetaan elämänvaiheet. Paavo on suurinpiirtein samanikäinen kuin omat poikani, ja tarinat tarhan aloituksesta ja ensimmäisistä Wilma-viesteistä toivat lohtua ja naurua.

Mutta nyt jokin muuttui. Ensimmäistä kertaa huomasin, että oma esikoiseni oli kasvanut Paavon ohi, vaikka toisaalta kokemuksissa Paavo on ikäisiään edellä. Meillä ei juuri nyt painita samoissa tilanteissa – ja se sai tuntemaan, että matka on tullut käännekohtaan.

Uusperheen kuviot ja teini-iän tyrskyt

Hupparizombi on uusimman tiedon mukaan sarjan viimeinen osa. Paavo on 13-vuotias, ja Antti on rohkaistunut vihdoin viemään Ennin alttarille. Pasasen arjessa alkaa uusi luku uusperhe-elämän myötä, kun bonuksena tulee Ennin teini-ikäinen tytär Terttu – ja hänen mukanaan melkoisia haasteita. Terttu ei juuri lämpene uudelle isäpuolelleen, ja Antti turvautuu epätoivoisena käsikirjaan, joka lupaa 50 vinkkiä, joilla tyttären voi saada rakastamaan itseään. Spoiler: ei mene ihan suunnitelmien mukaan.

Sarjan viehätys piilee paitsi Antin kömpelössä, mutta lämpimässä isyydessä, myös siinä, että vanhat tutut hahmot pysyvät mukana: Reponen, Pihla Puolukka, Julia-Kauppakassi, Nelli-Tupperware ja Linda-Väsynyt ovat yhä rinnalla. Heidän kauttaan näkee, että ihmissuhteet voivat kasvaa ja kehittyä samaan tahtiin kuin perheetkin.

Ensikännit ja irti päästämisen haikeus

Kirjan alku herätti reaktion: Paavolla ensikännit – eihän hän voi olla vielä niin vanha! Huomasin lukevani näitä hetkiä vähän kauempaa, peilaamatta enää suoraan omaan arkeeni. Silti Antin kautta tuli taas maisteltua vanhemmuuden uusia sävyjä – niitä, joihin ei ehkä ole valmis, mutta jotka tulevat silti.

Tutun humoristinen ja lämpimästi liioiteltu tyyli tekee paluun tässäkin kirjassa. Antin tunteet menevät jälleen usein yli äyräiden, mutta juuri se tekee hänestä samaistuttavan ja rakastettavan. Kun kirja päättyi, olo oli haikea. Ovatko meidänkin lapset nyt jo niin isoja, että heidän täytyy antaa mennä ja elää omaa elämäänsä?

Loppusanat: Pasaset osaksi omaa tarinaa

Pasasista tuli osa omaa kasvutarinaani – vanhemmuuteni peili ja pehmuste. Nyt tuntuu siltä kuin hyvästelisi ystävän, jonka kanssa on jaettu vuosien ilot, itkut ja epätoivon hetket. Hupparizombi ei ole vain päätös yhdelle perheelle, vaan erään aikakauden päätös myös meille lukijoille, jotka kasvoimme mukana. Kiitos Pasaset – oli kunnia kasvaa kanssanne.