Liekkien valtakunta – hitaasti syttyvä romantasia

Jennifer L. Armentrout – Liekkien valtakunta (Karisto 2025, suomentanut Annika Eräpuro)

Toinen osa suositussa romanttisen fantasian sarjassa Verestä ja tuhkasta. Poppy on astunut kohti uutta kohtaloaan, mutta salaisuudet, valheet ja intohimot repivät häntä moniin suuntiin. Atlantian prinssi Casteel Da’Neer on luvannut liiton – mutta onko se suojaa vai uutta uhkaa? Tässä kiehtovassa jatko-osassa politiikka, mytologia ja romanssi kietoutuvat toisiinsa hengästyttävällä tavalla.

---

Kun tuntuu, etten ole tässä kuussa lukenut juuri mitään, kannattaa ehkä katsoa kirjojen määrän sijaan niiden kokoa. Toukokuun lukemistoon mahtui nimittäin kaksi kunnon järkälettä: Jennifer L. Armentroutin Liekkien valtakunta ja Empyrium-sarjan kolmas osa Myrskynsilmä. Molemmat keikkuvat siellä 700 sivun paikkeilla, eli ei mikään kevyin lukusatsi. Nyt kun Liekkien valtakunta on takana, jään vain odottamaan, onko lokakuussa ilmestyvä Kultaluinen kruunu yhtä muhkea paketti.

(Tästä eteenpäin spoilereita sarjan ensimmäisestä osasta – lue siis omalla vastuulla!)

Rakastin sarjan aloitusosaa Verestä ja tuhkasta. Se onnistui yllättämään, viihdyttämään ja imaisti mukaansa lähes täydellisesti. Erityisesti päähenkilö Poppy hurmasi vahvalla, omapäisellä luonteellaan ja sisäisellä kamppailullaan velvollisuuksien ja omien halujensa välillä. Kun tartuin jatko-osaan, odotukset olivatkin korkealla – ehkä jopa liian korkealla.

Liekkien valtakunta alkaa siitä, mihin ensimmäinen osa jäi: Poppy on saanut tietää, että salaperäinen Hawke ei olekaan kuka tahansa vartija, vaan Casteel Da’Neer, Atlantian prinssi ja yksi tarunhohtoisimmista olioista, joita maailmassa liikkuu. Tämä paljastus oli järisyttävä, mutta samalla Casteelin käytös Poppya kohtaan sai aivan uusia, epämiellyttäviä sävyjä. Hänen toimintansa kirjan alussa oli ajoittain manipuloivaa ja hämmentävää, mikä teki suhtautumisesta vaikeaa.

Onneksi kirja lähtee myöhemmin syventämään Casteelin hahmoa, ja hänen taustansa alkavat avata valintoja ja käyttäytymistä uusin silmin. Silti koko lukukokemuksesta jäi hieman välikirjamainen olo – kuin kyse olisi enemmän hahmojen sisäisestä kasvusta ja suhteiden rakentelusta kuin konkreettisista juonenkäänteistä. Paljon matkustamista, paljon keskusteluja, mutta vähän varsinaisia tapahtumia – ainakin siihen nähden, kuinka massiivinen kirja on.

Tunne siitä, että tarina käynnistyy toden teolla vasta aivan lopussa, jäi vahvaksi. Juuri kun asiat alkoivat kiinnostaa toden teolla, kirja loppui. Toki tämä onnistuu herättämään kiinnostuksen seuraavaa osaa kohtaan, mutta samalla tuntui, että tätä kirjaa olisi voitu tiivistää reippaasti ilman että sen sydän olisi kärsinyt.

Lukukokemuksena Liekkien valtakunta oli silti nautittava, vaikka ei yltänyt ihan ensimmäisen osan tasolle. Armentroutin kirjoitustyyli on viihdyttävä ja maailma kiinnostava, mutta nyt toivon, että seuraavassa osassa päästäisiin jo seuraavalle tasolle – suurempiin paljastuksiin ja kunnolla etenevään juoneen.

Helmet-lukuhaasteessa tämä löytää paikkansa kohdasta 33. Kirjassa ratsastetaan.