Johanne Hildebrandt: Valhallan tarinoita
Freija (Schildts 2004, suom. Saara Villa)
Idun (Schildts 2005, suom. Saara Villa)
Saaga (Schildts 2006, suom. Saara Villa)
On kirjoja, jotka eivät vain vie mukanaan, vaan jotka tuntuvat herättävän jonkin syvemmän, ehkä unohdetun yhteyden – johonkin ikiaikaiseen, johonkin, joka elää meissä, vaikka emme sitä heti tunnistaisikaan. Johanne Hildebrandtin Valhallan tarinoita -trilogia on juuri tällainen kokemus. Kun tartuin Freijaan, en aavistanut, että pian kulkisin rinnakkain vanhojen jumalattarien, kohtalon ja rakkauden polkuja pitkin – tarinoiden maailmassa, jossa muinainen mytologia piirtää kuvan toisenlaisesta todellisuudesta.
Ihmisiä myyttien takana
Freija aloittaa kertomuksen, joka ei tyydy toistamaan skandinaavisen mytologian perinteisiä säkeitä – se murtaa ne ja synnyttää uutta. Vanaheim, naisjohtoinen valtakunta, on uhattuna, kun aasojen sotakoneisto vyöryy päälle idästä. Nuori kuun papitar Freija valitaan lähettilääksi rauhanneuvotteluihin, mutta matka ei johda vain vieraan valtakunnan sydämeen – se johtaa myös kiellettyyn rakkauteen Torin, Odinin pojan, kanssa. Heidän yhteentörmäyksensä muuttaa paitsi heidän kohtalonsa, myös kahden kansan historian.
Idun vie syvemmälle – sekä maailmaan että sisimpään. Maan yli leviää mustatauti, joka ei tunne rajoja eikä armoa. Tor on polvillaan, kansansa kuolee hänen silmiensä edessä. Ainoa toivo on Freija, entinen rakastettu ja voimallinen papitar. Mutta Freija ei suostu auttamaan – ei, ennen kuin heidän tyttärensä Idun puuttuu peliin. Äidin ja tyttären välinen side on monimutkainen, ja kun jumalat kääntävät selkänsä, Freija jää yksin – ilman kuun voimaa, ilman suojaa, vain toivo rinnallaan.
Saaga, päätösosa, on kuin viimeinen säe sankarirunossa. Talvi kuristaa maailmaa rautaisilla sormillaan, aurinko pakenee ja nälkä kolkuttaa ovia. Freija joutuu valitsemaan: pelastaako kansansa vai pitää kiinni siitä, mitä rakastaa eniten – lapsenlapsestaan Saagasta, jonka nimi kantaa mukanaan tulevaisuuden lupauksia ja menneisyyden tarinoita. Lopullista taistelua ei käydä miekoin, vaan sydämin.
Kun tarina kohtasi elämäni
Minulle nämä kirjat merkitsivät lohtua ja paluuta lukemisen pariin. Olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta, kun luin sarjan. Olin menettänyt uskoni rakkauteen ja haaveet tulevaisuuden perheestä tuntuivat haihtuneen. Muutamaa vuotta myöhemmin selasin – tai suoraan sanottuna stalkkasin – erään mielenkiintoisen miehen Facebook-profiilia, ja kun näin, että hän oli maininnut tämän trilogian lempikirjakseen, koin sen jonkinlaisena merkkinä.
Oli myös jotain erityistä siinä, että juuri Saagan lukeminen eron jälkeen jätti minuun ajatuksen: jos joskus saan tyttären, hänen nimensä tulee olemaan Saaga. Se hetki oli kuin hiljainen lupaus maailmankaikkeudelle – ja vuosia myöhemmin se toteutui. Uskon yhä, että juuri silloin tulevaisuuteni suunta muuttui, vaikka en sitä vielä tiennyt.
Tarinoita, jotka rakentavat meidät uudelleen
Tämä kirjasarja auttoi minua löytämään uudelleen tarinoiden voiman. Se avasi oven maailmaan, jossa vanhat jumalat puhuvat meille nykyajassa – ja jossa muinaisuus peilaa omia tunteitamme. Harvoin kohtaa kirjailijaa, joka kykenee näin taidokkaasti yhdistämään mytologian, historian ja fiktion – ja vieläpä tavalla, joka tuntuu sekä tuoreelta että ikiaikaiselta.
Jos etsit jotain muuta kuin kevyttä viihdettä – jotain, joka herättää, haastaa ja koskettaa – suosittelen tarttumaan Freijaan, Iduniin ja Saagaan. Nämä eivät ole vain kertomuksia jumalattarista – ne ovat kertomuksia siitä, keitä olimme, keitä olemme ja ehkä siitä, keitä vielä voimme olla.
Pieni toive suomentajille
Omalla kohdallani harmitusta aiheuttaa se, että tästä sarjasta on suomennettu vain kolme ensimmäistä osaa, vaikka ruotsiksi kirjoja on yhteensä seitsemän. Suomennossarjan jääminen trilogiaksi katkaisee tarinan, joka olisi ansainnut tulla kerrotuksi loppuun myös suomeksi. Ehkä vielä joskus?
Kommentit
Lähetä kommentti