Keskellä myrskyä, kartta kädessä ja katse tulevassa

 

Rebecca Yarros: Myrskynsilmä (WSOY 2025, suom. Laura Haavisto)

Välillä lukeminen on kuin lentäisi lohikäärmeen selässä – tuuli lyö kasvoille, sydän jyskyttää ja maailma näyttää aivan uudelta. Silloin tietää, että kirja on vienyt mukanaan. Rebecca Yarrosin Myrskynsilmä, suositun romantasiasarjan kolmas osa, ei ehkä täysin imaissut minua pyörteeseensä, mutta se lennätti korkealle – ja antoi paljon aihetta odottaa lisää.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, mihin toinen jäi – ja tekee sen kunnianhimoisesti. Tarina laajenee, maailma syvenee ja panokset kovenevat. Violetin tie käy entistä karummaksi, mutta samalla myös lukijan kiintymys häneen kasvaa. Vaikka sarjan alussa tunsin tämän olevan minun kirjani, kolmannen osan kohdalla olin jo valmis tunnustamaan, että tämä on ennemminkin meidän – yhteisön, joka elää ja hengittää tätä tarinaa.

Erityisesti lohikäärmeet ovat edelleen sarjan vahvin valtti. Heissä yhdistyy majesteettinen voima ja lämmin huumori, joka tuo tarinaan iloa ja särmää. Heidän kanssaan on helppo kiintyä ja eläytyä – ehkä jopa enemmän kuin joidenkin ihmisroolien kohdalla.

On totta, että henkilöhahmoja on paljon, ja heidän nimensä – välillä etuniminä, välillä sukuniminä – vaativat tarkkuutta. Onneksi kirjan alusta löytyvä nimiluettelo on mainio lisä, joka pelastaa monelta hämmennykseltä. Samoin maailmankartan käyttö olisi voinut olla selkeämpää, mutta ymmärrän ratkaisun – karttaan ei ole piirretty kaikkia paikkoja, jotta tulevien osien salaisuudet säilyisivät. Tämä ei ollut lukukokemusta rikkova asia, enemmänkin pieni mysteeri, joka jätti tilaa mielikuvitukselle.

Myrskynsilmä ei kiirehdi. Kirjan alku rakentaa maailmaa ja asettaa palasia kohdilleen, mutta kun tarina pääsee vauhtiin, se todella lentää. Viimeiset sadat sivut luin lähes yhdeltä istumalta – ne olivat täynnä jännitystä, tunnetta ja taitavaa juonenkuljetusta. Tällaiset hetket muistuttavat, miksi rakastan fantasiaa.

Pidän siitä, kuinka Yarros uskaltaa kirjoittaa suurista tunteista ja vaikeista valinnoista. Hän ei aliarvioi lukijaansa, vaan rakentaa tarinaa kerros kerrokselta, ristiriitojen ja toivon kautta. Violetin matka on rankka, mutta hänen päättäväisyytensä kantaa – ja kantaa myös lukijaa.

Vaikka kaikkea en kokenut täysin omakseni, Myrskynsilmä on silti neljän tähden lukukokemus. Se on intensiivinen, tunteikas ja kauniisti suomennettu jatko-osa, joka ei jätä kylmäksi. Laura Haaviston käännös tuo tekstin sujuvasti ja elävästi suomen kielelle – erityisesti dialogit soljuvat luontevasti.

Ja sitten se odotus. Sarjan fanit eivät odota turhaan – ja minä liityn heihin, joskin hieman rauhallisemmalla liekillä. Elokuvasovituksen kuvauksia odotetaan jo, ja neljäs kirja häämöttää horisontissa. Tuntuu, että olemme kaikki keskellä myrskyä – kartta kädessä, katse tulevassa. Ja sehän on juuri fantasian taikaa.