Maaseudun hiljaiset salaisuudet ja keisarinvihreät sävyt

 

Eija Laine: Keisarinvihreä (WSOY 2025)
– dekkari, jossa maaseutu kätkee salaisuuksia

Kesäloma alkoi – ja sen mukana se tuttu tunne, että kaipaisin jotakin kevyempää, ehkä ripauksen fantasiaa tai ainakin jotain, missä ei selvitellä rikoksia heti ensimmäisiltä sivuilta. Mutta kirjapinoni oli eri mieltä. Se tyrkytti minulle useampaa dekkaria, ja koska Keisarinvihreällä oli kirjastossa monta varaaja odottamassa, päätin tarttua siihen ensimmäisenä.

Eija Laineen Keisarinvihreä tuo dekkariin hieman erilaisen näkökulman: vaikka mukana on kuolemantapaus ja kylän salaisuuksia, tarinan keskiössä ei ole poliisitutkinta vaan Kaisla-niminen nainen, joka päättää hetkellisen impulssin seurauksena muuttaa maalle hetki sitten kuolleen tätinsä taloon. Pako kaupungista muuttuu uudeksi aluksi, kun Kaisla hakeutuu töihin kotihoitoon ja alkaa vähitellen kurkistaa kyläyhteisön kulissien taakse.

Pidin erityisesti siitä, että Kaisla ei ollutkaan ihan niin tavallinen päähenkilö kuin aluksi annetaan ymmärtää. Ihmissuhteet ovat kirjassa kiinnostavasti kuvattuja, ja pidin siitä, miten maaseutukylä toimii tarinan näyttämönä – se tuo dekkariin sopivasti suljetun ympäristön tuntua, mutta ilman synkkää kliseisyyttä.

Vaikka juoni etenee rauhallisesti ja kirja jäi mieleen enemmän tunnelmastaan kuin suurista yllätyksistään, Keisarinvihreä sopii hyvin lukijalle, joka pitää maltillisesti keriytyvistä mysteereistä ja pienemmistä paljastuksista. Itse huomasin kaipaavani ehkä hieman nopeatempoisampaa kerrontaa ja terävämpää koukkua – mutta kirja ei missään nimessä ollut huono. Pikemminkin se jäi minulle mieleen lempeänä tarinana rikostarinoiden maailmassa, jossa väkivalta ei ole pääosassa, vaan ihmisten valinnat, muistot ja vaikenemiset.

Ja jos osallistut Helmet-lukuhaasteeseen, kuten minä, niin tämä sujahtaa näppärästi kohtaan 8: Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä. Eikä tarvitse edes arpoa – nimessä ja kannessa on molemmissa sitä keisarinvihreää!