Kirjapiknik Koulupuistossa

On hetkiä, jolloin huomaa olevansa juuri siellä missä pitääkin. Minulla se tunne iski taas tänään, kun levitin viltin Koulupuiston vihreälle nurmelle ja johdin asiakkaita ulos kirjojen maailmaan – tällä kertaa ihan kirjaimellisesti. Vuosi sitten siirryin kirjaston hankkeeseen töihin, jossa saamme houkutella aikuisia lukemisen pariin, ja voin vain todeta: olen unelmatyössäni. 

Ilma oli jo loppukesän viileä, aurinko vaelteli pilvien takana, ja sainkin siirrellä vilttiä useampaan otteeseen pysyäkseni lämpimässä valossa. Se sopi tunnelmaan – vähän kuin olisi yrittänyt pitää kiinni kesästä, joka jo hiljalleen liukuu syksyn puolelle.

Tällä kertaa minulla ei ollut yhtäkään kirjaa kesken, mikä on minulle harvinaista luksusta. Pakkasin piknikkoriini Emmi Itärannan Lumenlaulajan ja Liane Moriartyn Täällä vain hetken. Aurinko, tuulen vire ja hiljaisuus tekivät valinnan puolestani: tartuin Lumenlaulajaan. Se tuntui kirjalta, joka ansaitsee rauhallisen hetken ja syventymisen – juuri sellaisen, jonka vain puistopiknik voi tarjota.

Kun hiljainen lukutuokio päättyi, jäimme vielä hetkeksi vaihtamaan ajatuksia. Pöydälle nousivat Sarah J. Maasin kirjat, Acotar ja ToG, ja keskustelu rönsyili tarinoihin, hahmoihin ja lukemisen iloon. Lukeminen on usein yksinäinen matka, mutta juuri tällaiset hetket muistuttavat, miten ihanaa on jakaa lukukokemus jonkun toisen kanssa.

Syksy tuo tullessaan jatkoa: kerran kuukaudessa kokoontuu Silent Book Club, ja lisäksi on luvassa lukuretriitti, kirjavinkkauksia ja kirjailijavierailuja. Toivon, että yhä useampi lähtee mukaan. Mitä enemmän osallistujia löytyy, sitä varmemmin kirjalliset kohtaamiset pysyvät elossa ja kasvavat uusiksi tarinoiksi.

Loppukesän piknikistä jäi lämmin jälkimaku. Kirjat, aurinko ja ihmiset – siinä yhdistelmä, joka saa minut kerta toisensa jälkeen muistamaan, miksi teen tätä työtä.