Pohjoisen pimeys ja menneisyyden varjot

Arttu Tuominen: Alec (Otava 2025)

Ennakkokappale saatu mainostarkoituksessa kustantajalta.

Ennakkoon luettu, viiveellä arvioitu

Sain Alecin ennakkokappaleen hyvissä ajoin, mutta päätin odottaa muiden arvioiden ilmestymistä ennen oman tekstini julkaisemista. Halusin, että ansaitut viiden tähden hehkutukset saavat ensin näkyvyyttä – ja niitä todella ilmestyikin. Lähes jokainen arvostelu nosti kirjan genrensä huipulle, ja ymmärrän hyvin miksi.

Oma lukukokemukseni oli kuitenkin toisenlainen.

Lukukokemus: Pahuus, joka jää ihon alle

Vaikka olen tottunut lukemaan kauhua, trillereitä ja dekkareita, Alec ahdisti tavalla, johon en ollut varautunut. Teoksen realistinen pahuus tuntui niin todelta, että se jäi mieleen pyörimään vielä pitkään lukemisen jälkeen. Luin viimeiset luvut juuri ennen nukkumaanmenoa – ja kohtaukset siirtyivät suoraan painajaisiini.

Fantasiassa, jossa yleensä viihdyn, raakuuden vastapainoksi tarjotaan usein jotakin yliluonnollista lohtua: rakkautta, ystävyyttä, toivoa. Tässä teoksessa maailma on armottoman realistinen, eikä helpotusta ole helppo löytää. Juuri siksi tarina tuntuu niin uskottavalta ja ravistelevalta.

Pohjoisen karuus ja aikatasojen jännite

Yksi kirjan suurimmista vahvuuksista on pohjoisen luonnon ja elämän kuvaus. Tuominen tavoittaa Sallan lohduttomuuden lama-ajan puristuksessa niin elävästi, että pystyin lähes tuntemaan lumihangen upottavan pehmeyden ja pakkasen viiltävän poskia. Olen itsekin liikkunut samoilla seuduilla, joten kuvaukset tuntuivat erityisen todellisilta.

Kirjassa vuorottelevat Sallan 1990-luvun tapahtumat ja Helsingin nykypäivä (tai tarkemmin sanottuna vuosi 2027). Pitkään nämä kaksi tarinalinjaa kulkivat erillään, mutta lopussa Tuominen sitoo langanpäät yhteen tavalla, joka palkitsee lukijan. Jännite rakentuu hitaasti, mutta kun palaset loksahtavat kohdalleen, ne tekevät sen painolla.

Ihmiskohtalot ja moraaliset kysymykset

Tuomisen ihmiskuvaus on yhtä lailla kirjan vahvuus. Hän näyttää, miten monet pienet ja suurilta tuntuvat asiat voivat vaikuttaa siihen, millaiseksi ihminen lopulta kasvaa. Alec ja Liina nousivat hahmoiksi, jotka jäivät mieleeni vahvasti – heissä oli särmää, mutta myös inhimillisyyttä, joka herätti empatiaa.

Kirja kysyy suoraan: kuinka pitkälle ihminen voi mennä, kun hänen selviämisensä tai läheistensä turvallisuus on vaakalaudalla? Ja kuinka paljon menneisyyden kokemukset voivat määrittää nykyisyyttä?

Ammatillinen näkökulma ja vinkattavuus

Vaikka Alec ei ollut minulle helppo lukukokemus, olen kiitollinen, että tartuin siihen. On arvokasta lukea myös oman mukavuusalueen ulkopuolelta – se kehittää sekä lukijana että kirjastotyössä. Näen jo nyt, että tästä tulee loistava vinkattava syksyn kirjallisuustapahtumiin niin aikuisille kuin lukiolaisillekin. Se herättää keskustelua, pysäyttää ja tarjoaa toisenlaisen jännityksen kuin moni muu dekkari.

Yhteenveto

Alec on synkkä, ahdistava ja raaka, mutta samalla taitavasti rakennettu, moniulotteinen ja voimakas. Se ei tarjonnut minulle viiden tähden lukuelämystä – ennemmin painajaismaisen matkan, joka ravisteli ja pakotti ajattelemaan. Juuri siksi ymmärrän, miksi se ansaitsee kaiken saamansa ylistyksen. Alec on dekkarigenressä helmi, joka jää mieleen kauan viimeisen sivun jälkeen.