Ikosten tarina jatkuu – rakkauden, rohkeuden ja sukupolvien ketju
Lapsuudestani asti äitini häähuntu on ollut minulle kuin aarre. Ihailin sitä vintillä ja se tuntui herkältä ja vähän salaperäiseltä. Yläasteella sain esittää morsianta näytelmässä ja sain käyttää huntua – hetken ajan olin kuin osa jotakin pitkää jatkumoa. Nuorena haaveilin, että voisin pukea sen myös omissa häissäni, mutta ajan kuluessa päädyin kävelemään alttarille ilman huntua.
Kyseessä on Ikoset-sarjan toinen osa, ja tällä kertaa pääosaan nousevat Kaarlo sekä hänen lapsuudenystävänsä Saana. Heidän tarinansa limittyy tuttujen hahmojen elämään, mutta saa samalla aivan oman sävynsä. Oli kiehtovaa nähdä Henri ja Caroline muiden silmin, kun edellisessä osassa olimme niin vahvasti heidän päänsä sisällä.
Kuten sarjan avausosassa, tässäkin kuljetaan kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä seuraamme Saanan kamppailua äitiyden kaipuun ja yksin yrittämisen rohkeuden kanssa. Menneisyydessä puolestaan eletään vuotta 1939, jolloin Elsi joutuu kohtaamaan raskautensa yksin – aikana, jolloin avioton lapsi oli yhteisön silmissä häpeä. Siinä missä Saana voi hakea apua lahjasoluista, Elsillä vaihtoehdot ovat julmia: hankkiutua lapsesta eroon tai löytää aviomies hinnalla millä hyvänsä.
Kaarlon ja Saanan välinen dynamiikka tuo tarinaan oman kutkuttavan jännitteensä. Lapsuuden lupaus olla aina toistensa tukena säröilee, kun Kaarlo on jo kerran lähtenyt ja palannut. Voiko luottamus enää olla entisellään, kun tunteet kulkevat jatkuvasti ristiin?
Pidin siitä, että tämä osa erottui selkeästi edellisestä. Siinä missä Helmisormus kirjekuoressa toi Titanicin myllerryksen elokuvamaisesti etualalle, tässä tarinassa talvisota ja sen varjo koskettavat jokaista. Kuitenkin menneisyyden osuus jäi itselleni hieman etäiseksi. Lukiessani jäin pohtimaan pitkään, miten Elsi kytkeytyy Ikosiin ja Saanan elämään – vai oliko kyse vain rinnakkaisista kokemuksista? Ehkä langanpäitä olisi voinut alkaa solmia yhteen hieman aiemmin, jotta lopun palaset loksahtaisivat vielä kirkkaammin paikoilleen.
Tästä huolimatta sarjan viehätys on kiistaton. Ikosten perheeseen on helppo palata, kuin vanhojen tuttujen pariin. Nyt jäänkin odottamaan, kuka sisaruksista saa seuraavan kerran oman äänensä kuuluville – Elias vai Iiris? Takaliepeen lupaus jatko-osasta ensi vuonna pitää huolen siitä, että elämä Pielisen rannalla saa pian lisää uusia kerroksia.
Kun suljin kirjan, mieleeni palasi se vintille unohtunut huntu. Ehkä se ei ollutkaan tarkoitettu hääpäiväni asusteeksi, vaan muistutukseksi siitä, että elämä kulkee aina omaa reittiään – aivan kuten Mari Rengon romaanin henkilöhahmot, jotka etsivät polkuaan sukupolvien ketjussa. Ja mikä parasta, meidän tarinamme jatkuvat vielä.
Kommentit
Lähetä kommentti