Häähumua ja meren tuulta – paluu Muren saarelle

 

En yleensä ole niitä lukijoita, jotka tarttuvat ensimmäisenä feel good -kirjoihin, mutta Jenny Colganin Koti pikkusaarella -sarja on onnistunut tekemään poikkeuksen. Olen huomannut palaavani Muren saarelle kirja toisensa jälkeen, ja Häät suolaisten tuulten saarella (Gummerus 2025, suomentanut Paula Takio) on jo viides osa tätä sarjaa. Kahden jouluisen kirjan jälkeen oli virkistävää sukeltaa kesäisempiin tunnelmiin ja saariston suolaisen ilman keskelle.

Tällä kertaa Flora ja Joel suunnittelevat vaatimattomia juhannushäitä vain läheistensä seurassa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun saarelle saapuu häävaraus somevaikuttaja Olivialta, joka haluaa järjestää satumaiset unelmahäänsä Muren saarella. Koska tapahtuma toisi saarelle kaivattua näkyvyyttä, Flora päättää ottaa tilauksen vastaan, vaikka tietää sen tuovan mukanaan kaaosta ja ristiriitoja. Pian Floran ja Joelin omat hääsuunnitelmat alkavatkin tuntua liiankin hillityiltä, ja heidän välilleen kasvaa jännitteitä. Onko rakkaus vähemmän arvokasta, jos sitä ei juhli näyttävästi?

Samaan aikaan Floran paras ystävä Lorna yrittää pitää suhteensa saaren lääkäriin Saifiin piilossa. Häähumu saa Lornan kuitenkin kaipaamaan avoimuutta, ja kun Saifin kadonneesta vaimosta ilmestyy uusia tietoja, heidän pieni uusi maailmansa järkkyy.

Flora on jälleen samaan aikaan sekä sympaattinen että ärsyttävä – epävarma ja vähän ailahteleva, sellainen hahmo, jolle tekisi mieli pitää pieni puhuttelu parisuhteen perusasioista. Mutta juuri se tekee hänestä aidon. Colganin henkilöhahmot ovat inhimillisiä ja helposti samaistuttavia. He eivät ole täydellisiä, vaan kuin oikeita ihmisiä, jotka elävät tuulisella saarellaan omien vahvuuksiensa ja heikkouksiensa kanssa.

Erityisen kiinnostavaa on myös Olivian paluu – entinen saarelainen, joka pakeni suurkaupunkiin ja nyt palaa luomaan unelmahäitään. Hänen kauttaan joutuu pohtimaan, mitä todella haluaa ja mitä koti oikeastaan merkitsee.

Vaikka aina vannon jokaisen osan jälkeen, että nyt tämä sarja saa riittää, Jenny Colgan onnistuu taas ujuttamaan tarinan loppuun pienen koukun, joka saa miettimään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä paluu Muren saarelle on väistämätön ja ehkä se on juuri sitä lohtulukemista, jota arki välillä kaipaa.