Kun kaikki muut rakastavat kirjaa, ja sinä et: ajatuksia Liz Mooren Metsien jumalasta

 

Liz Mooren Metsien jumala (Tammi 2025, suom. Aleksi Milonoff) on saanut osakseen ylistystä jo ennen suomennoksensa ilmestymistä. Moni on kutsunut sitä vuoden parhaaksi trilleriksi, jopa mestariteokseksi. Minä sen sijaan kuulun siihen vähemmistöön, joka ei löytänyt tästä kirjasta sitä kuuluisaa taikaa, ja se tuntuu aina vähän nololta myöntää.

Jos tähtiä jaetaan, omani jäivät kahteen. Ei siksi, että kirja olisi ollut huono tai huolimattomasti kirjoitettu, vaan päinvastoin: Moore kirjoittaa taitavasti ja henkilöhahmot ovat selvästi harkittuja. Ongelmani oli enemmänkin tunnepohjainen. En päässyt sisään tarinaan, enkä oikeastaan koskaan kokenut halua palata siihen. Lukiessa jäin useamman kerran pohtimaan, miksi jatkan ja miksi en vain jättäisi kesken.

Yleensä annan yhden tähden kirjoille, jotka keskeytän kokonaan. Kahden tähden kirjat sen sijaan ovat niitä, joiden läpi ponnistelen loppuun saakka, usein siinä toivossa, että loppu palkitsee. Metsien jumala kuului tähän joukkoon. Loppuun asti, mutta hieman hampaita purren.

Kirja kertoo Van Laarin varakkaasta perheestä, jota on kohdannut kaksinkertainen tragedia. Ensin katoaa perheen kahdeksanvuotias poika, jota ei koskaan löydetä. Vuosia myöhemmin myös teini-ikäinen tytär katoaa samaan metsään, ja pian menneisyyden salaisuudet alkavat tihkua pintaan. Tarina on sekä perhesaaga että psykologinen trilleri, ja paperilla kaikki kuulostaa juuri sellaiselta, mistä yleensä pidän.

Ehkä ongelma olikin rytmissä. Salaisuuksia pidettiin piilossa niin pitkään, että mielenkiintoni ehti lopahtaa. En koskaan kokenut sitä "nyt se tapahtui" -hetkeä, jota odotin. Ja silti jatkoin, koska kaikki muut tuntuivat löytävän tästä jotain suurta.

Joskus on hämmentävää olla niin eri mieltä muiden lukijoiden kanssa. Tulee olo, että onko minulta jäänyt jotain huomaamatta, se hienovarainen vivahde, joka tekee kirjasta niin pidetyn? Mutta ehkä se on juuri lukemisen ihanuus: jokainen kokee tarinan eri tavalla.

Minulle Metsien jumala oli kirja, joka ei vienyt mukanaan, mutta ymmärrän täysin, miksi se on koskettanut monia muita. Kaikille kirjoille löytyy lukijansa, ja hyvä niin, sillä ilman erilaisia lukijoita kirjallisuuskin olisi kovin yksitoikkoista.