Pimeän kaupungin hiljaiset sydämenlyönnit – Kaisu Tuokon Pimeän hetket

 

Kaisu Tuokko: Pimeän hetket (Otava 2025)

Kun avasin Pimeän hetket, tuntui kuin Kristiinankaupunki olisi kietonut minut sisäänsä, ei kesäiseen pitsiverhojen kepeyteen, vaan siihen marras–joulukuun väliseen pimeään, jossa katuvalot palavat puoliksi toivosta ja puoliksi velvollisuudesta. Tuokon sarjan kesäkirjoissa kaupungin kauneus sädehtii joka sivulla, mutta tässä nuorten Eevin ja Matsin ensikohtaamiseen vievässä tarinassa Kristiinankaupunki näyttää vähän toisenlaisen ilmeen. Sen, jonka voi tuntea poskipäissä, kun meri puskee kylmää sisään ja valot katoavat ennen iltapäivää.

Varjojen keskellä syntyvä suhde

Tuokko vie lukijan takaisin 2000-luvun alkuun, aikaan, jolloin nuoruuden naiivius sekoittui maailmaa suurempiin tunteisiin. Eevi ja Mats ovat juuri sitä: nuoria, hieman huolettomia, mutta silti jo selvästi niitä ihmisiä, joiksi he myöhemmin kasvavat.

Omalla tavallani luin Eevin kokemuksia kuin vanhoja päiväkirjamerkintöjä. Olenhan itsekin suunnilleen samaa ikäluokkaa ja varttunut kaksikielisessä pikkukaupungissa. Rivien välistä pulpahteli tuttuja tuoksuja: märkä katu, kirjaston lämpö, koulun takapihan tarinat.

Kirjailijan kohtaaminen muuttaa lukemisen sävyä

Tapasin Kaisu Tuokon keväällä Pietarsaaressa hänen kirjailijavierailullaan. On se kumma ilmiö: kun näkee kirjailijan puhumassa omasta maailmastaan, kirjan sivut alkavat hengittää syvemmällä tavalla. Tuokon ääni ja tapa pohtia tuntui jääneen tekstien väliin kuin merituuli hyllyn rakoon.

Ja myönnetään, haastatteluun valmistautuminen sai minut lukemaan taustoja ja yksityiskohtia tarkemmalla silmällä kuin yleensä. Siitä syntyi aivan oma lisäkerroksensa tähän lukukokemukseen.

Tyttöjen tarinat, jotka on pakko kertoa

Vaikka Pimeän hetket on sarjan ohuimpia, sen sanoma ei ole kevyimmästä päästä. Teema on suoraan sydämeen menevä ja tarpeellinen. Kirja on omistettu kaikille tytöille. Ja totta puhuen, se osui minuun kovempaa kuin osasin odottaa.

Tilastot naisiin kohdistuvasta väkivallasta ovat karuja. Ja vaikka kirjan tapahtumat ovat fiktiota, niiden varjo nosti omasta menneisyydestä esiin muiston, josta en usein puhu: kun olin Eevin ikäinen, tuttavapiirini eräs poika tappoi tytön bileillan päätteeksi. Se oli järkytys, joka tuntui epätodelliselta, kuin todellisuus olisi mennyt rikki yhdestä otsikosta.

Tuokon kirjassa ei mässäillä väkivallalla, mutta pimeys on olemassa. Nuorten kokemusmaailma ei keskity rikostutkinnan koukeroihin, vaan siihen, miten tapahtuneen keskellä pysytään hengissä ja miten pidetään toisista kiinni.

Pimeys, joka kasvattaa kaipuun valoon

Se, että Eevi ei vielä ole toimittaja eikä Mats poliisi, tekee tästä osasta erityisen. Poliisitutkinta jää kauemmas, mutta aivan tarkoituksella. Tämä on nuorten tarina, ei rikoksen.

Ja vaikka pimeys oli vahvasti läsnä, kirja jätti jälkeensä lempeän kaihon. Sellaisen tunteen, että seuraavan osan myötä pääsisi palaamaan valoisempaan Kristiinankaupunkiin, siihen, jossa kesä tuoksuu saaristotuulelta ja vanhoilta puutaloilta ja jossa rikos kietoutuu aurinkoisiin päiviin yhtä salakavalasti kuin varjo porvaristalon kulmassa.

Matka jatkuu – pieniin kaupunkeihin, joilla on suuri sydän

Suosittelen lukemaan ainakin yhden aiemman Eevi Manner -kirjan ennen tätä, jotta sarjan tunnelma avautuu täysillä. Mutta muuten tämän voi hyvin poimia käsiin missä vaiheessa tahansa.

Tuokko on tehnyt Kristiinankaupungille saman kuin monet rakastettavat kirjailijat tekevät fiktiivisille pikkukaupungeilleen: hän on luonut paikan, johon voi palata aina uudestaan.

Ja rehellisesti, monet kirjailijat saisivat ottaa mallia. Tarvitsemme lisää kirjallisia pikkukaupunkeja Suomeen, joihin voi matkustaa, vaikka vain sivuja kääntämällä.