Enemmän kuin tosi-tv-tähti: Niko Saarinen läheltä katsottuna

 

Mari Koppinen: Niko – Kaikki mitä en ole kertonut (Otava 2025)

Elämäkerta on parhaimmillaan silloin, kun elämä on vielä kesken. Kun tarina ei ole siististi niputettu menneeseen, vaan hengittää tässä hetkessä ja kurkottaa eteenpäin. Harmittavan usein elämäkertoja julkaistaan vasta eläkkeelle jäämisen kynnyksellä, ikään kuin varmuuden vuoksi: tässä tämä nyt oli. Silloin kiinnostus on usein jo hiipunut, eikä lukijalle jää muuta kuin kooste saavutuksista.

Niko Saarisen elämäkerta tuntuu oikea-aikaiselta juuri siksi, että se ei ole lopullinen yhteenveto, vaan välitilinpäätös. Se kertoo ihmisestä, joka nousi Big Brotherin kautta yhdessä yössä koko kansan tietoisuuteen, ja jonka elämä muuttui peruuttamattomasti, halusi hän sitä tai ei. Kirja tekee näkyväksi sen, miten ohut on raja yksityishenkilön ja julkisen omaisuuden välillä, ja miten nopeasti ihminen voi kadottaa kontrollin omaan tarinaansa.

Monille meistä Niko on tuttu kasvo televisiosta: BB:stä, Viidakon tähtösistä, Selviytyjistä ja Race Across the Worldista. Hän on ollut viihdettä, kommentoitavaa, mielipiteitä jakava hahmo. Tässä kirjassa hän on ennen kaikkea ihminen. Sellainen, joka on yrittänyt ymmärtää itseään, tehdä valintoja parhaansa mukaan ja kantaa niiden seuraukset, myös ne, jotka syntyivät muiden katseiden alla.

Kirjan vahvuus on sen rehellisyydessä. Se ei silottele tosi-tv-julkisuuden varjopuolia, eikä romantisoi äkkisuosiota. Päinvastoin: se näyttää, miten haavoittuva ihminen on tilanteessa, jossa kaikki tapahtuu liian nopeasti, liian isosti ja liian näkyvästi. Samalla se tekee näkyväksi Nikon sitkeyden. Sen, miten hän on kasvanut julkisuuden muovaamasta hahmosta oman elämänsä ja uransa tekijäksi. Ei uhriksi, mutta ei myöskään kovapintaiseksi selviytyjäksi, vaan ihmiseksi, joka on opetellut pärjäämään.

Erityisen koskettavaa on se, miten kirjaan on tuotu mukaan muiden ääniä. Nikon äiti Outi ja monet hänen elämäänsä eri tavoin kuuluvat ihmiset rakentavat tarinaan lisää syvyyttä. Heidän kauttaan Niko näyttäytyy poikana, ystävänä, työkumppanina, ei vain julkisuuden henkilönä. Se lisää lukijan empatiaa ja muistuttaa, että jokaisen otsikon ja somekommentin takana on ihminen, jolla on läheisiä, jotka elävät kaiken mukana.

Elämäkertojen voima piilee juuri tässä: ne tuovat ihmiskohtalot lähemmäs kuin mikään fiktiivinen tarina. Lukijana huomaa huomaamattaan toivovansa kertojalle hyvää. Tässä tapauksessa erityisesti sitä, että Niko saisi elämäänsä sen rauhan, jota hän kirjassa selvästi kaipaa. Turvallisen parisuhteen, perheen, arjen joka ei ole jatkuvaa suoritusta tai selviytymistä.

Kaikki mitä en ole kertonut on kirja, joka jokaisen tosi-tv:tä edes harkitsevan olisi syytä lukea. Mutta ennen kaikkea se on kirja empatiasta, siitä, miten tärkeää on katsoa julkisuudenkin läpi ja nähdä ihminen. Ja ehkä samalla muistaa olla vähän armollisempi, myös niissä kommenteissa, jotka on niin helppo heittää ohimennen.