Kun Teddy alkaa piirtää totuutta, joka ei saisi paljastua – Jason Rekulakin esikoinen kauhistuttaa

Arvostelukappale saatu kustantajalta. 

Jason Rekulak: Teddy (Like 2025, suomentanut Jussi Tuomas Kivi)

Kun tämä kirja saapui käsiini, tunsin saman tutun värähdyksen kuin silloin vuosia sitten, kun kurkotin lapsena kirjaston hämärässä aikuistenosaston ylähyllyille ja valitsin ensimmäisen Stephen Kingini. Sormet tärisivät, mutta nälkä oli silloin sama kuin nyt. Olin kymmenvuotias ja janosin tarinoita, jotka saisivat sydämen naputtelemaan epämääräistä rytmiä ja varjot käyttäytymään omituisesti. Kingin kirjasto tuli aikanaan hotkaistua, Uinu uinu lemmikkini jäi kummittelemaan vuosiksi, eikä mikään lukemani ollut sen jälkeen herättänyt aivan samaa pimeää sähköä.

Kun Teddy vilahti syksyn kirjakuvastossa ja sen kannessa nähtiin se nimi, tiesin että minun olisi saatava se lukukäsiini. Onneksi kustantaja vastasi kutsuun ja sain arvostelukappaleen. Avasin sen jo eteisessä, takki puoliksi päällä, ja ensimmäinen lause tuntui kuin joku olisi vetänyt kylmän sormen niskanpielestä alas.

Mallory Quinn, entinen huumeaddikti, yrittää rakentaa elämänsä uudelleen ja saa lastenhoitajan työn talossa, jossa hiljaisuus tuntuu välillä kuuntelevan takaisin. Hän kiintyy nopeasti viisivuotiaaseen Teddyyn, lapseen, joka piirtää enemmän kuin puhuu. Aluksi kuvat ovat viattomia, sellaisia, joita vanhemmat kiinnittävät ylpeinä jääkaapin oveen. Sitten ilmestyy Anya, mielikuvitusystäväksi väitetty hahmo, jonka läsnäolo tuntuu Mallorysta oudolla tavalla todelliselta.

Teddyn piirrokset muuttuvat. Niistä katoaa pehmeys ja tilalle ilmestyy varjoja, viivoja, jotka eivät kuulu pienen lapsen käteen. Mallory alkaa kuulla Teddyn huoneesta kahdenkeskisiä keskusteluja, mutta huoneessa on vain yksi lapsi. Ja sitten tuo kuva: mies vetämässä naisen elotonta ruumista metsikön halki, viivat terävinä kuin kyntensä näyttävä totuus. Malloryn mieleen alkaa hiipiä ajatus, jota hän ei uskalla sanoa ääneen. Voisiko joku menneisyydestä puhua Teddyn kautta. Ja mitä se joku yrittää kertoa.

Kun Mallory seuraa johtolankoja yksin, sillä vanhemmat ovat alkaneet epäillä häntä enemmän kuin luottaa, talon pihamökissä asunut nainen ja ratkaisematon murhatarina nousevat pintaan kuin kylmä käsi lammenpohjasta. Mallory ei tiedä, onko vaara Teddyn ympärillä vai kietoutunut häneen itseensä.

Kirjassa on jotain, joka vaatii fyysistä muotoa. Will Staehlen ja Doogie Hornerin kuvitukset eivät ole vain kuvia. Ne ovat kuiskauksia, varjoja, jotka ohjaavat lukijan katsetta juuri sinne mihin tarina haluaa. Äänikirjana tämä menettäisi puolet pimeydestään. Fyysisenä kirjamuotona tunne on kuin joku olisi sujauttanut piirustukset väliin salaa, sillä tavalla että alat vilkuilla taaksesi lukeessasi.

Pidin erityisesti Malloryn ja Teddyn suhteesta. Siinä oli koskettavaa haurautta, joka toi tarinaan valoa, juuri sen verran että varjot pääsivät käyttämään kontrastia edukseen. Loppu onnistui yllättämään, eikä se ole helppo teko tällaisessa genressä.

Mutta oliko Teddy sitä kauhua, jota odotin. Ei aivan. Se ei ryöminyt uneeni samalla tavalla kuin Kingin parhaat tekevät. Sen sijaan se teki jotain muuta. Se sai haikeuden nousemaan rintakehään ja jätti jälkeensä surumielisen kauneuden, joka sopi tarinaan paremmin kuin täysi paniikki koskaan voisi.

Suosittelen tätä kaikille, jotka pitävät psykologisesta jännityksestä, johon on ripoteltu yliluonnollista niin hienovaraisesti että alat epäillä omia aavistuksiasi. Tämä ei ole kirja, joka kiljuu pimeässä. Tämä on kirja, joka kuiskaa, ja joskus se on paljon pelottavampaa.