Viides käsky – kun kielikysymys vei huomion murhalta

Janne & Johnny Ramstedt: Viides käsky (S&S 2025, suom. Iina Quist)

Viime vuoden viimeiseksi fyysiseksi kirjaksi jäi Ramstedtin veljesten toinen Hanna Becker -dekkari. Sarjan avausosa Mies joka huusi sutta sijoittui Paraisille, ja nyt rikokset ovat siirtyneet Helsinkiin, vieläpä sarjamurhaajan käsissä.

Poliisi Hanna Becker on pitkällä sairauslomalla post-covidin vuoksi ja elää erikoista kiertolaiselämää. Hän yöpyy teltassa eri puolilla Suomea ja yrittää ehkä samalla karistaa jotain itsestään. Rauha kuitenkin rikkoutuu, kun hänen entinen mentorinsa Lennart Krohn pyytää apua. Nykyisin yksityisetsivänä toimiva Krohn tutkii kahta Helsingissä tapahtunutta rituaalimurhaa, joissa on huolestuttavan paljon yhteistä. Lukijalle on nopeasti selvää, etteivät ruumiit jää kahteen.

Kirjassa on paljon kiinnostavia elementtejä, mutta itselleni suurimmaksi kompastuskiveksi nousi kielikysymys. Ramstedtin veljekset ovat Pietarsaaresta, kuten minäkin, ja täällä kieli on jatkuva neuvottelukysymys. Yli puolet kaupunkilaisista on ruotsinkielisiä, ja kaksikielisyyttä korostetaan rikkautena, mitä se parhaimmillaan onkin. Tässä kirjassa kielestä kuitenkin tehtiin numero tavalla, joka alkoi ärsyttää. Koska murhien uhrit ovat ruotsinkielisiä, perustetaan tutkintaryhmä, jonka työkieli on ruotsi, ja tätä painotettiin. Ehkä tämä toimii luontevammin ruotsiksi luettuna, mutta suomeksi luettuna se vei huomion minulta rikostarinasta eikä hyvällä tavalla.

Lisäksi Hanna Becker ei tässä osassa enää tuntunut samaistuttavalta hahmolta. Jokin särö oli tullut mukaan, ja jäin pohtimaan, onko kyse kirjoittajien miehisemmästä näkökulmasta, joka nyt korostui tavalla, joka ei minulle enää toiminut.

Tällä kertaa en siis pysty vetämään kotiinpäin, vaikka lähtökohdat siihen olisivat olemassa. Jätän Hanna Becker -sarjan toistaiseksi tähän. Myönnän silti, että jos seuraavassa osassa Hanna Becker nousee junasta Pietarsaari–Pedersören asemalla, saatan hyvinkin harkita uudelleen. Kirjallinen kotiseuturakkaus on sitkeä laji, melkein yhtä sitkeä kuin dekkaripoliisi itse.