Tyrskyjen talo, kun lupaava lukukokemus huuhtoutuu rantahiekkaan

Lucy Clarken Tyrskyjen talo (Otava 2026, suom. Elina Lustig) oli kirja, jonka kanssa kävin yllättävän sitkeän kamppailun. Se oli vähällä jäädä vuoden ensimmäiseksi kesken jätetyksi teokseksi, eikä siksi, että tarina olisi ollut erityisen raskas tai vaikeaselkoinen, vaan koska se ei saanut otetta. Kun huomasin olevani jo puolivälissä, päätin lopulta harppoa loppuun, enemmän velvollisuudentunnosta kuin innosta.

Odotukset olivat korkealla, sillä Haaksirikkoutuneet oli minulle aikanaan todellinen helmi, sellainen neljän tai viiden tähden lukukokemus, joka nosti Clarken nimen seurattavien kirjailijoiden joukkoon. Vaellus oli jo selvästi heikompi, mutta kuitenkin luettava. Siksi jäin miettimään, miksi Tyrskyjen talo ei osunut lainkaan samaan maaliin. En löytänyt yksiselitteistä vastausta, ja ehkä se juuri turhautti eniten. Arvosteluja selaillessa huomasin, etten ollut yksin, sillä moni muukin koki kirjan latteaksi, vaikka toki joukossa oli myös niitä, jotka pitivät siitä paljon.

Tarinan lähtökohdat ovat sinänsä herkulliset. Marokko miljöönä herättää heti mielikuvia väreistä, tuoksuista ja kuumuudesta. Päähenkilö Bea on malli, ja hänen urastaan olisin mielelläni lukenut enemmänkin, sillä siinä olisi ollut aineksia draamaan ja syvyyteen. Sen sijaan ura katkeaa kuin veitsellä leikaten, kun Bea tuhoaa kalliin muotiluomuksen ja joutuu pakenemaan. Pakomatka vie hänet yhä pahempiin ongelmiin, ja lopulta hän päätyy Surffihotelliin, reppureissaajien ja surffaajien piiloparatiisiin.

Hotellin idylli on kuitenkin vain pintaa. Rannoilla on kulkenut toinenkin nuori nainen, Bean ikäinen, joka on kadonnut jäljettömiin. Bea huomaa pian, että hänen oma selviytymisensä kietoutuu kadonneen naisen kohtaloon ja että paratiisin aaltojen alla kuplii jotakin synkkää.

Kaikesta tästä huolimatta tarina ei koskaan kunnolla syttynyt. Juoni tuntui etenevän kuin sumussa, eikä Bea hahmona saanut minua puolelleen. Lopputulos oli valitettavasti sellainen, että Clarken kirjoihin tarttuminen vaatii jatkossa enemmän harkintaa. Tyrskyjen talo jäi minulle ajanhukaksi, vaikka potentiaalia olisi ollut.

Jos jotain hyvää haluaa kaivaa, niin ainakin kirja muistutti, että jokainen lukukokemus on arvaamaton ja että joskus odotukset voivat olla tarinaa suuremmat.