Viimeinen jälki – Eeva Loukon Ronja Vaara -dekkari pureutuu vanhemmuuteen, ystävyyteen ja traumaattisiin jälkiin

On kirjosarjoja, joiden pariin palaa mielellään. Viimeinen jälki (Otava 2026) on Eeva Loukon viides Ronja Vaara -dekkari, ja se lunastaa paikkansa sarjan aiempien osien rinnalla vaivattoman varmasti. Olen viime vuosina vähentänyt dekkareiden lukemista, sillä liian usein ne jäävät pyörimään mieleen ahdistuksena. Silti muutama kotimainen naisdekkaristi on sellainen, jonka uutuuden nappaan lukulistalle automaattisesti. Eeva Louko on ehdottomasti yksi heistä.

Pääkaupunkiseudun ulkopuolella asuvalle Helsinki on helposti yksi iso, hahmoton möykky. Loukon kirjojen myötä erityisesti Lauttasaari on kuitenkin alkanut saada muotoja ja sävyjä. Vaikka rikoksia kirjallisuuden perusteella tapahtuvan alueella poikkeuksellisen paljon, ympäristö ei kirjoissa näyttäydy kolkkona tai turvattomana, pikemminkin viehättävänä ja arkisena, kaukana mielikuvieni rautatieaseman ympäristön Helsingistä.

Tämänkertainen tapaus on raskas: kadonnut lapsi. Aihe, joka väistämättä tuntuu iholla, etenkin kun oma nuorimmaiseni on suurin piirtein saman ikäinen. Louko käsittelee katoamista kuitenkin asiantuntevasti ja vakavasti, ilman turhaa mässäilyä. Tarina ei nojaa shokkiarvoon, vaan siihen hiljaiseen pelkoon, joka leviää vanhempien ja yhteisön ylle.

Kirjan keskiöön nousevat vanhemmuus ja ystävyys. Kaksi ihmissuhdetta, jotka ovat eri tavoin haastavia, mutta yllättävän samanlaisia kipupisteiltään. Tarina muistuttaa, miten paljon ihminen tarvitsee pysyviä suhteita, olivat ne sitten verisiteisiin perustuvia tai itse rakennettuja. Samalla Viimeinen jälki on kertomus traumasta: siitä, miten syvälle se voi painua ja miten jokin näennäisesti pieni tapahtuma voi vuosien jälkeen laukaista padotut muistot.

Kaikki käynnistyy Ronjan aamupalatreffeillä ystävien Millan ja Anskun kanssa. Hetki katkeaa, kun Milla saa puhelun lapsensa kesäleiriltä: yksi leiriläisistä on kadonnut. Tutkintaa johtaa Anskun ex, rikoskomisario Anton Koivu, ja jo varhain käy ilmi, ettei kyse ole täysin satunnaisesta tapauksesta.

Ronja kiinnostuu vanhasta toiseen katoamiseen liittyvästä jutusta, joka alkaa kietoutua nykyhetkeen. True crime -kirjaa kirjoittavana hän näkee tapauksessa aineistoa, joka ei jätä rauhaan. Kaivellessaan hän törmää asioihin, jotka herättävät lopulta myös poliisin huomion.

Ja se loppu. Sellainen, joka aiheuttaa kylmiä väreitä ja pakottaa kysymään, miksi seuraavaa osaa joutuu taas odottamaan. Ihmissuhteisiin nojaavien dekkarien paras ja pahin puoli on juuri tämä: kun henkilöt alkavat tuntua tutuilta, lukija jää tyhjän päälle, keskelle keskeneräisiä tunteita ja pahimpia mahdollisia skenaarioita.

Helmetin lukuhaasteessa sijoitan Viimeisen jäljen kohtaan 23: Cozy crime -dekkari.

Täältä löydät kirjoitukseni sarjan edellisestä osasta: Suljettu talo