Pimeän viehätys – voiko dark romancesta nauttia hyvällä omallatunnolla?

 

Navessa Allen: Valot pois (Like 2026, suomentanut Eeva Tynkkynen)

Tämä on yksi niistä kirjoista, joita on ollut vaikea olla huomaamatta kirjasomessa. Näin ensimmäiset hehkutukset jo englanniksi, ja vähitellen odotusarvo kasvoi myös suomenkielisten lukijoiden keskuudessa. Kun kirja lopulta päätyi käsiini, tiesin jo suunnilleen, mitä odottaa, mutta en silti ollut täysin valmis siihen, mitä sain.

Dark romance ei ole minulle täysin vieras genre, sillä luin aiemmin Brynne Weaverin Teurastaja & Mustarastas -kirjan. Molempia yhdistää pitkä lista sisältövaroituksia, eikä niitä todellakaan ole lisätty koristeeksi. Tämän kirjan kohdalla huomasin heti alussa käyväni sisäistä keskustelua: onko oikein lukea tällaista viihteenä? Missä menee raja uteliaisuuden ja epämukavuuden välillä?

Kirja seuraa Alya, jolla on hieman epätavallinen kiinnostuksen kohde. Hän viettää aikaa sosiaalisen median syövereissä katsellen naamioituja miehiä esittäviä videoita. Yksi heistä nousee ylitse muiden. Aly ei malta pysyä erossa tämän sisällöstä edes sairaalan työvuorojen tauoilla, ja vähitellen kommentointi muuttuu henkilökohtaisemmaksi, jopa paljastavaksi.

Toisaalla Josh elää öitä varten. Hän tuottaa sisältöä suurelle seuraajakunnalle, ja Aly erottuu joukosta kommenteillaan. Pian fantasioista tulee yhteinen leikki, joka muuttuu sopimukseksi ja lopulta joksikin paljon todellisemmaksi. Roolit alkavat elää, ja saalistajasta tulee yllättäen suojelija.

Yksi kiinnostavimmista eroista aiemmin lukemaani dark romanceen on se, että tässä päähenkilöt eivät ole lähtökohtaisesti “poikkeuksellisia” tai selvästi moraalin ulkopuolella eläviä hahmoja. He ovat tavallisia ihmisiä: sairaanhoitaja ja hakkeri. Se tekee asetelmasta yllättävän paljon epämukavamman. On helppoa hyväksyä fiktion sarjamurhaaja osaksi tarinaa, koska hän on jo valmiiksi irti arkitodellisuudesta. Mutta entä kun pimeys löytyykin ihmisistä, jotka voisivat olla keitä tahansa meistä?

Kirjan alku oli minulle vaikein. Joshin toiminta, erityisesti stalkkaaminen, tuntui aidosti häiritsevältä. Vaikka tarinassa rakennetaan myöhemmin suostumukseen perustuvaa dynamiikkaa, alkuasetelma pakottaa lukijan epämukavuusalueelle. Useamman kerran mietin, jätänkö kirjan kesken. Alkukuusta lukemani Vendin tarina pyöri mielessäni, mikä lisäsi tunnetta siitä, että nyt liikutaan moraalisesti hankalilla alueilla.

Ja juuri siihen tämä kirja osuu: moraaliin. Dark romance tuntuu genrenä haastavan lukijaa kysymään, mitä on valmis hyväksymään fiktion sisällä. Voiko tarinasta pitää, vaikka sen tapahtumat tuntuvat vääriltä? Onko nautinto sama asia kuin hyväksyntä? Vai voiko lukija erottaa nämä toisistaan?

Vaikka alku oli raskas, kirja piti otteessaan yllättävän tiukasti. Tarinassa on myös paljon elementtejä, jotka tasapainottavat synkkyyttä. Alyn ja Joshin suhde rakentuu lopulta yhteiselle suostumukselle, mikä on genren kannalta keskeinen, ja ehkä lohdullinen, tekijä. Joshin hahmossa on ristiriita, joka toimii: hänen huolehtiva puolensa on jyrkässä kontrastissa tekoihin, joita kirjassa kuvataan. Ja paikoin kirja on myös yllättävän hauska, mikä tuntuu melkein luvattomalta tällaisessa kontekstissa.

Luin tämän Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan 36: Kirja, josta haluaisit keskustella muiden kanssa. Ja se pitää paikkansa ehkä enemmän kuin minkään muun kirjan kohdalla pitkään aikaan. Tämä ei ole tarina, jonka sulkee kannen mukana mielestään, tämä jää pyörimään ajatuksiin.

Mutta onnistuisiko siitä keskustelu ilman punoittavia korvia? Se on jo aivan toinen kysymys.