Viikko kohteessa, hermot hukassa - Milla Härmän esikoisromaani Loma

 

Milla Härmä: Loma (WSOY)

Loma on niitä romaaneja, jotka kuulostavat ideatasolla lähes terapeuttisilta: vihdoinkin joku sanoittaa lapsiperheloman sellaisena kuin se oikeasti on. Ei postikorttina, vaan hikisenä, hermoja kiristävänä selviytymisharjoituksena. Odotin vertaistukea ja sain peilin, joka ei valehtele edes kohteliaisuudesta.

Härmä vie lukijan keskelle perheen ulkomaanmatkaa, jossa toivo ja todellisuus käyvät hiljaista mutta armotonta taistelua. Lentokoneessa herää vielä optimismi: ehkä kukaan ei oksenna enää, ehkä tämä on se loma, josta puhutaan vielä joulupöydässäkin ilman ironiaa. Ehkä vanhemmat ehtivät istua iltaa kahdestaan.

Romaanin keskiössä on äiti, ja tämä on ennen kaikkea äidin kokemus lomasta. Kerronta on intensiivistä, jopa iholle tulevaa. Lukijana en ainoastaan seurannut tunteita, vaan melkein kannoin niitä mukanani: ärtymys, syyllisyys, hetkellinen ilo ja nopeasti takaisin hiipivä uupumus. Tämä ei ole pakoa todellisuudesta, vaan päinvastoin: kirjallinen versio siitä, kun huomaat olevasi lomalla, mutta tarvitsevasi lomaa lomasta.

Matkakohde jää tarkoituksella epätarkaksi, mikä toimii yllättävän hyvin. Se voisi olla mikä tahansa eurooppalainen kaupunki, jossa on kirkkoja, museoita ja niitä markkinakojuja, joiden olemassaoloon uskoo vakaasti, kunnes ne yhtäkkiä katoavat, aivan kuten oma kärsivällisyys jonossa nälkäisten lasten kanssa. Universaalius tekee tarinasta samaistuttavan, mutta myös armottoman: pakopaikkaa ei ole, koska tämä voisi olla kenen tahansa loma. Ehkäpä juuri sinun.

Teoksen musta huumori on oivaltavaa, mutta samalla se viiltää. Sen oli selvästi tarkoitus keventää, mutta ainakin omalla kohdallani se toimi enemmänkin korostimena: kun nauru tarttuu kurkkuun, huomaa miten lähellä totuus on. Löysin äidistä itseni useammin kuin olisin halunnut, ja se herätti myös epämukavia tunteita, häpeää, riittämättömyyttä ja pientä katumusta niistä hetkistä, jolloin pinna on ollut vähän liian kireällä.

Kirjan suurin ansio on sen rehellisyys. Se näyttää, kuinka lomaan ladataan odotuksia palautumisesta ja onnesta, vaikka todellisuudessa sinne saavutaan jo valmiiksi väsyneinä. Ja sieltä palataan, kyllä, muistoja rikkaampina, mutta usein vieläkin uupuneempina. Härmä ei tarjoa ratkaisua, eikä oikeastaan lohtuakaan. Hän tarjoaa tunnistettavuuden. 

Ja siinä piilee myös kirjan ristiriita: tämä on hyvä kirja, mutta en voi sanoa sen olleen minulle hyvä kokemus. Kun tunnepuoli jää vahvasti miinuksen puolelle, lukukokemus muuttuu raskaaksi, vaikka kirjallinen laatu olisi kiistaton. Kaikki kirjat eivät ole pakopaikkoja, jotkut ovat enemmänkin tarkasti suunnattuja valonheittimiä.

Helmet-haasteessa sijoitin tämän kohtaan 25: Matkakertomus.