Kun kylä katoaa kartalta, mutta ei muistoista – Mykkien lintujen museo hurmaa ja karmii

 

Marisha Rasi-Koskinen: Mykkien lintujen museo (WSOY 2026)

"Mitään pelättävää ei ole, kun kaikki paha on jo tapahtunut."

Olen siirtynyt töissä osittain uusiin tehtäviin ja alkanut luetteloida lasten- ja nuortenkirjoja. Vaikka seuraan uutuuskirjallisuutta melko tarkasti, oli tämä yksi kevään kiinnostavimmista kirjoista onnistunut livahtamaan täysin tutkani ohi. Kun kirja saapui työpöydälleni, ajattelin lukea siitä nopeasti yhden luvun saadakseni käsityksen sisällöstä. Yksi luku muuttui kahdeksi, sitten kolmeksi, ja lopulta huomasin ahmineeni koko kirjan ennätysvauhdilla. Tosin omalla ajallani, ei työajalla.

Mykkien lintujen museo vie lukijan Takaristin kylään, paikkaan, joka on kadonnut kartalta mutta ei historiasta. Tunnelma on alusta lähtien aavemainen ja hiukan painostava. Tarinassa on kauhun sävyjä, mutta ennen kaikkea se kertoo pahuudesta, kostosta, syyllisyydestä ja selviytymisestä. Kirjan maailma tuntuu samaan aikaan todelliselta ja unenomaiselta, kuin paikalta, johon ei pitäisi eksyä, mutta josta ei myöskään pysty irrottautumaan.

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa. Nykyajassa juuri ylioppilaaksi valmistunut Veronika tekee podcastia kadonneista kylistä. Somevideon johdattamana hän päätyy tutkimaan Takaristin kylää, joka näyttää ensin autioituneelta ja hylätyltä. Vähitellen todellisuus alkaa kuitenkin rakoilla. Unet, muistot ja menneisyys kietoutuvat yhteen tavalla, joka saa sekä Veronikan että lukijan epäilemään kaikkea näkemäänsä.

Toinen aikataso sijoittuu elokuuhun 1985. Takaristin kyläkoulua hallitsee opettaja, joka on johtanut koulua vuosikymmenten ajan omilla säännöillään. Kun kylään muuttaa kaksi salaperäistä tyttöä undulaatteineen ja arvoituksellisine hymyineen, jokin muuttuu. Käynnistyy tapahtumaketju, jossa jokainen kyläläinen on tavalla tai toisella osallinen, mutta kukaan ei enää pysty pysäyttämään tapahtumia.

Vaikka olen itse aloittanut kouluni vasta 1990-luvulla, tunnistin kirjasta yllättävän paljon tuttua. Koulumaailman kuvauksessa oli jotakin hyvin tunnistettavaa: vanhan ajan auktoriteetteja, hiljaisia sääntöjä ja sellaista vallankäyttöä, jota nykykoulusta ei enää samalla tavalla löydy.

Kirjassa viitataan muutamaan otteeseen The Blair Witch Project -elokuvaan, joka oli omassa nuoruudessani loputtomien huhujen ja spekulaatioiden kohteena. Vertaus tuntuu osuvan kohdalleen. Rasi-Koskinen onnistuu luomaan samanlaisen tunteen siitä, että ehkä jossakin todella on paikka, jossa aika ei kulje normaalisti ja jossa menneisyys ei koskaan lakkaa vaikuttamasta.

Erityisesti ihastuin kirjan kieleen. Se on kaunista, tarkkaa ja vahvatunnelmaista. Teksti rakentaa ympärilleen maailman, joka tuntuu elävän vielä pitkään lukemisen jälkeenkin. Vaikka tarina sisältää synkkiä ja paikoin ahdistavia elementtejä, se ei koskaan sorru pelkkään kauhisteluun, vaan pitää katseen tiukasti ihmisissä ja heidän valinnoissaan.

Mykkien lintujen museo on niitä harvoja kirjoja, jotka imaisevat mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Se tarjoaa nuoremmille lukijoille jännittävän ja omaperäisen tarinan, mutta puhuttelee yhtä vahvasti myös meitä, jotka tunnistamme rivien välistä oman lapsuutemme ja nuoruutemme kaikuja.

Suosittelen lämpimästi.