Eilisvuosi – Caro Claire Burken satiiri some-elämästä ja menneisyyden ihannoinnista

 

Caro Claire Burke: Eilisvuosi
Gummerus 2026, suom. Outi Järvinen

Satiiri on vaikea kirjallisuudenlaji. Sen pitäisi onnistua naurattamaan, mutta samalla osua johonkin todelliseen ja ehkä vähän epämukavaankin. Caro Claire Burken Eilisvuosi onnistuu tässä mielestäni lähes täydellisesti.

Kirjan alusta lähtien inhosin päähenkilö Natalieta. Ja yleensä se on minulle aika varma merkki siitä, että kirja jää kesken. Tässä tapauksessa inho kuitenkin tuntui tarkoitukselliselta. Natalie on juuri niin ärsyttävä, itseriittoinen ja omaa elämäntapaansa muiden yläpuolelle nostava ihminen, että hänen kanssaan on välillä suorastaan tuskallista viettää aikaa. Ja juuri siinä piilee ehkä koko kirjan juju.

Natalie on sometähti, kotiäiti ja kahdeksan miljoonan seuraajan vaikuttaja, joka vannoo perinteisen elämän nimeen. Hän leipoo itse piiraita, kotikouluttaa lapsensa ja pitää miehensä Calebin kanssa yllä komeaa maalaistaloa. Kaikki näyttää ulospäin idylliseltä. Sellaista elämää, jossa on kauniisti katettu aamiaispöytä, itse tehtyä ruokaa ja sopivasti ripoteltuja ajatuksia siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin.

Mutta mitä tapahtuu, kun ihannoitu menneisyys ei enää olekaan vain somesisällön taustakulissi?

Eräänä aamuna Natalie herää todellisuudessa, joka on peruuttanut parisataa vuotta taaksepäin. Aluksi hän ei tiedä, onko kyse huijauksesta, tosi-tv-ohjelmasta vai jostain aivan muusta. Pian käy kuitenkin selväksi, että tällä kertaa ei ole mahdollista vain sulkea sovellusta ja palata omaan mukavaan elämään.

Natalien perhe on edelleen mukana, mutta jokin on pahasti pielessä. Mies on siellä, lapset ovat siellä, mutta kuitenkin hieman erilaisina kuin Natalien omassa ajassa. Kaikki tuntuu tutulta ja vieraalta yhtä aikaa.

Ja sitten alkavat todellisen menneisyyden pienet, mutta hyvin konkreettiset ongelmat. Kuumeeseen ei olekaan lääkettä, koska apteekkia ei ole nurkan takana. Lehmiä ja kanoja ei hoideta kauniisti kuvatun reelsin taustalla, vaan ne on oikeasti hoidettava joka päivä. Tilalta ei noin vain lähdetä hakemaan jotain puuttuvaa tavaraa. Ja jos elämä perustuu ajatukseen omavaraisuudesta, huomaa nopeasti, kuinka paljon ympärillä olevan nykymaailman verkostoa pitää itsestäänselvyytenä.

Juuri tässä Eilisvuosi on parhaimmillaan. Se ei saarnaa, vaan antaa Natalien oman elämäntyylin törmätä todellisuuteen. Se kysyy aika ovelasti, kuinka paljon romantisoidusta menneisyydestä todella tiedämme ja kuinka paljon siitä on vain nykyhetkessä rakennettua mielikuvaa.

Pidän itse paljon vaihtoehtoisista todellisuuksista, ja tässä asetelma oli rakennettu hieman eri tavalla kuin yleensä. Menneisyyteen joutuminen ei ole kirjassa vain kiehtova juonenkäänne, vaan keino tarkastella nykyhetkeä ulkopuolelta. Kun kaikki tutut asiat otetaan pois, myös omat arvot alkavat näyttää erilaisilta.

Kirja on myös hyvin kiinni ajassamme. Erityisesti sosiaalisen median tapa rakentaa todellisuutta tulee esiin kiinnostavasti. Natalie on rakentanut ympärilleen kokonaisen imperiumin, jossa hänen elämänsä on samalla sekä todellisuutta että tarkkaan valikoitua sisältöä. Mutta missä vaiheessa elämäntavasta tulee brändi? Ja mitä tapahtuu, jos ihminen alkaa itsekin uskoa siihen kuvaan, jota hän muille myy?

Eilisvuosi on ärsyttävä, viihdyttävä ja yllättävän opettavainen. Se sai minut nauramaan, mutta myös ajattelemaan sitä, kuinka helposti sosiaalinen media saa meidät uskomaan siihen, että jonkun toisen elämä on kokonaisuutena parempaa, aidompaa tai arvokkaampaa kuin omamme.

Samalla kirja osuu hyvin myös nykyajan poliittisiin ja yhteiskunnallisiin virtauksiin erityisesti Yhdysvalloissa. Se tarkastelee perinteisten arvojen ihannointia ja kaipuuta menneeseen tavalla, joka on yhtä aikaa huvittava ja terävä. Ja ehkä juuri siksi Natalie on niin ärsyttävä. Häntä ei ole tarkoitettu vain pidettäväksi tai inhottavaksi, vaan myös katsottavaksi vähän kuin peiliin: mitä itse pidämme hyvänä elämänä ja miksi?

En siis pitänyt Natalien seurasta erityisen paljon. Mutta mitä pidemmälle luin, sitä enemmän ymmärsin, miksi hänen piti olla juuri sellainen kuin hän on. Ja lopulta se, että päähenkilö ärsytti minua alusta loppuun, tuntui enemmän kirjan ansiolta kuin ongelmalta.

Eilisvuosi onnistui tekemään jotain, mistä hyvä satiiri mielestäni tunnistaa itsensä: se sai minut nauramaan asioille, joita voisin oikeassa elämässä pitää hyvinkin vakavina, ja samalla katsomaan niitä vähän uudesta kulmasta.

Ja ehkä tärkein kysymys kirjan jälkeen onkin: jos saisit elää juuri sellaista menneisyyttä, jota nykyään ihannoit, haluaisitko oikeasti jäädä sinne?