Kun rakkaustarina alkaa kiertää kehää

 

Mona Kasten: Save Us – Myrskyn silmässä
Otava 2026, suomentanut Sanna van Leeuwen

Jokainen kirjasarja ei vain yksinkertaisesti kanna loppuun asti. Joskus ensimmäinen osa onnistuu herättämään innostuksen, toinen pitää vielä kohtuullisesti otteessaan, mutta kolmannessa huomaa miettivänsä enemmän sitä, milloin kirja loppuu kuin sitä, mitä henkilöhahmoille tapahtuu.

Mona Kastenin Maxton Hall -sarja oli minulle juuri tällainen lukukokemus.

Ensimmäisestä osasta pidin paljon. Siinä oli sopivasti romantiikkaa, draamaa, salaisuuksia ja vastakohtien vetovoimaa. Ruby ja James olivat kiinnostava pari juuri siksi, että he lähtivät hyvin erilaisista lähtökohdista. Toisessa osassa innostus oli jo hieman laantunut, mutta jaksoin vielä uskoa siihen, että sarja löytää jälleen hyvän rytminsä. Kolmannen osan kohdalla jouduin kuitenkin toteamaan, ettei näin käynyt.

Save Us ei vain toiminut minulle.

Ruby on erotettu Maxton Hallin koulusta, ja luonnollisesti se tuntuu hänestä maailmanlopulta. Kaiken lisäksi näyttää siltä, että erottamisen takana on James. Miten James olisi voinut pettää hänet näin kaiken heidän kokemansa jälkeen? Ruby luuli tunteneensa kuoren alla oikean Jamesin, ensirakkautensa, mutta nyt hän joutuu epäilemään, oliko kaikki sittenkin vain kulissia.

Samaan aikaan James on jälleen tilanteessa, jossa hänen pitäisi valita omien toiveidensa ja perheensä odotusten välillä. Hänen pitäisi uskaltaa rikkoa niitä velvollisuuksia ja odotuksia, joiden ympärille hänen elämänsä on rakennettu. Lopulta myös hänen ja Rubyn on kohdattava kysymys siitä, voivatko kaksi näin erilaista ihmistä todella löytää yhteisen tulevaisuuden.

Paperilla tässä on kaikki ainekset hyvään nuortenromaaniin. Käytännössä lukukokemus jäi kuitenkin melko raskaaksi.

Minulle suurin ongelma oli tunne siitä, että tarina kiersi kehää. Henkilöt ajautuivat ongelmasta toiseen, asioita ei puhuttu kunnolla auki, tehtiin huonoja päätöksiä ja sitten selviteltiin niiden seurauksia. Sitten sama tuntui tapahtuvan uudelleen. Jossain vaiheessa aloin kaivata enemmän etenemistä ja vähemmän uutta draamaa.

Kirjaa lukiessa tuli jopa mieleen, että tätä olisi ollut helpompi seurata televisiosarjana. Kohtauksissa ja juonenkäänteissä oli paikoin sellainen vaikutelma, että niitä olisi rakennettu nimenomaan ruutua varten. Draamaa riittää, suhteet rakoilevat, joku tekee jotain typerää ja seuraavaksi ollaan jälleen uuden kriisin keskellä. Se toimii varmasti monelle, mutta minulle se alkoi tuntua keinotekoiselta.

Ehkä kyse on myös minusta lukijana. En enää jaksanut innostua tästä määrästä parisuhdedraamaa samalla tavalla kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Ensimmäisen kirjan jännite syntyi vielä siitä, että Ruby ja James olivat niin erilaisia ja heidän suhteensa tuntui uudelta. Kolmannessa osassa heidän suhteensa ongelmat alkoivat tuntua enemmän pitkältä väärinkäsitysten ketjulta.

Myös perhesuhteet olivat tässä osassa minulle raskaita. Pahoinpitelyyn ja henkiseen väkivaltaan menevät tilanteet tuntuivat ahdistavilta, eivätkä ne tuoneet tarinaan sellaista draamaa, jota olisin itse kaivannut. Ne olivat enemmänkin epämiellyttäviä lukea. Toki vaikeiden asioiden käsittelylle on paikkansa nuortenromaaneissa, mutta tässä kokonaisuudessa ne tuntuivat välillä vain lisäävän ongelmia ongelmien päälle.

Ja sitten on tietenkin parisuhde.

Välillä teki mieli ravistella Rubyä ja Jamesia ja sanoa, että puhukaa toisillenne! Suuri osa heidän ongelmistaan tuntuu syntyvän siitä, että asioista ei puhuta, oletetaan asioita toisen puolesta ja tehdään impulsiivisia tai suorastaan typeriä ratkaisuja. Toki juuri tästä draama syntyy, mutta lukijana kärsivällisyyteni alkoi olla koetuksella.

Ehkä yksi suurimmista pettymyksistä onkin se, että ensimmäinen osa sai minut odottamaan tältä sarjalta enemmän. Jos olisin lähtenyt tähän kolmanteen osaan ilman ensimmäisen kirjan synnyttämää innostusta, suhtautuisin ehkä lempeämmin. Nyt vertailukohtana oli jatkuvasti se tunne, jonka ensimmäinen osa minussa herätti.

Tämä on minusta kiinnostava ilmiö kirjasarjoissa. Miksi jotkut tarinat kestävät yhden kirjan ajan aivan erinomaisesti, mutta alkavat pidemmän päälle tuntua venytetyiltä? Ensimmäisessä osassa kaikki on uutta. Henkilöt esitellään, maailma avautuu ja lukija haluaa tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jatko-osissa sama kiinnostus pitäisi pystyä rakentamaan uudelleen, mutta pelkkä uusien ongelmien lisääminen ei välttämättä riitä.

Save Us sai minut myös ajattelemaan, että ehkä tämä tarina olisi ollut parempi kahden kirjan mittaisena. Kaikkea ei tarvitse venyttää trilogiaksi vain siksi, että tarinassa riittää vielä muutama kriisi. Joskus hyvä rakkaustarina voisi olla vaikuttavampi, jos se osaisi lopettaa hieman aikaisemmin.

Nyt olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että sain sarjan luettua loppuun. Aluksi olin nimittäin aivan varma, että haluan katsoa myös Maxton Hallista tehdyn Amazon Primen televisiosarjan. Nyt en enää tunne siihen samanlaista tarvetta. Ehkä kolmen kirjan jälkeen olen saanut tästä draamasta ihan riittävästi omaan kiintiööni.

Toisaalta televisiosarja voisi juuri tässä tapauksessa yllättää. Näyttelijät, musiikki ja visuaalinen maailma voivat antaa tarinalle sellaista energiaa, jota kirjan sivuilta en enää löytänyt. Ehkä joku toinen onkin kokenut sarjan aivan päinvastoin ja rakastanut sekä kirjoja että televisiosovitusta.

Minun osaltani Maxton Hall jää kuitenkin sarjaksi, jonka ensimmäisestä osasta pidin selvästi eniten. Kolmannen osan kohdalla tuli lopulta tunne, että ympyrä oli tullut täyteen.

Lukiko joku muu koko Maxton Hall -sarjan ja katsoi vielä tv-sarjan päälle? Kannattiko? Oliko televisiosarja parempi kuin kirjat vai veivätkö kirjat voiton?