Sadekatveen orvot – kun fantasia kohtaa teknologian ja synkän todellisuuden

 

Mainos/Arvostelukappale saatu kustantajalta. 

Naomi Ishiguro: Sadekatveen orvot (Aula&co 2026, suom. Sarianna Silvonen)

Jos kirjan yhteydessä mainitaan Studio Ghibli, lohikäärmeet ja kuplatee, niin olen jo aika pitkällä matkalla kohti kirjaa. Kun kaiken lisäksi kansi on niin kaunis, että se houkuttelee tarttumaan kirjaan ihan vain ulkonäön perusteella, en tarvinnut kovinkaan paljon vakuuttelua, kun sain mahdollisuuden lukea tämän kirjan arvostelukappaleena. Kirjasta on myös kovakantinen versio, jossa on kaunis syrjävärjäys, mikä lisää entisestään fyysisen kirjan houkuttelevuutta.

Naomi Ishiguron Sadekatveen orvot oli juuri sellainen fantasia, jonka pariin halusin hetkeksi kadota.  Lohikäärmeiden lisäksi se sisälsi maagisia aurinkohenkiä, teknologiaa, hakkerointia ja rikollisjärjestöjä. Kaiken tämän keskellä joukko nuoria ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä maailmassa, joka ei todellakaan ole heille reilu.

Kirja on uuden fantasiasarjan ensimmäinen osa. Sadekatveen kaupunki on paikka, jossa köyhyys ja korruptio ovat arkipäivää ja Onnenvarikset-niminen rikollisjärjestö käyttää kaupungissa omaa valtaansa. Tarinan keskiössä on useampi hahmo, joiden elämät alkavat vähitellen kietoutua yhteen.

Toshiko, Jun ja Mei Kawakami ovat perhe, vaikka eivät olekaan toisilleen sukua. He yrittävät kostaa Onnenvariksille heille rakkaan Reiko-tädin kuoleman. Haru taas on keisarin poika ja tuleva hallitsija, joka tuntuu olevan huomattavasti kiinnostuneempi salaperäisistä aurinkohengistä, kuin keisarillisista velvollisuuksistaan. Theo puolestaan on kotimaastaan lähtenyt nuori mies, joka on päätynyt Onnenvaristen riveihin, koska vaihtoehdot selviytymiselle ovat olleet vähissä.

Kaikki muuttuu, kun Toshiko varastaa Onnenvaristen johtajalta lohikäärmeen helmen.

Tästä alkaa aika vauhdikas tapahtumaketju. Tai ainakin pitäisi alkaa.

Kirjan suurin ristiriita on nimittäin juuri sen tempo. Maailma kiinnosti minua heti, mutta itse tarina eteni välillä todella hitaasti. Kirjassa on yli 600 sivua, mutta tapahtumat sijoittuvat vain muutaman päivän ajalle. Se on melko paljon sivuja muutamalle päivälle.

En kuitenkaan varsinaisesti tylsistynyt. Tarinassa tapahtui koko ajan asioita, mutta itse olisin välillä halunnut sanoa hahmoille, että voisitteko nyt vain vähän reipastaa tahtia.

Myös näkökulmien vaihtuminen aiheutti välillä kärsimättömyyttä. Kun jonkun hahmon kohdalla oli päästy kiinnostavaan tilanteeseen, hypättiin heti jonkun toisen luo. Toisaalta juuri useat näkökulmat tekivät maailmasta laajan ja antoivat mahdollisuuden tarkastella Sadekatveen kaupunkia monesta eri suunnasta.

Ja se maailma todella ansaitsee tulla nähdyksi.

Fantasia ja teknologia yhdistyvät tässä kiinnostavalla tavalla. Lohikäärmeet ja henkiolennot elävät samassa maailmassa androidien, hakkerien ja tekoälyn kanssa. Ympäristö on samaan aikaan värikäs ja ihmeellinen sekä synkkä ja ahdistava. Taikuuden rinnalla kulkevat köyhyys, rikollisuus, syrjintä ja yhteiskunnan rakenteet, jotka tuntuvat olevan rakennettu tietynlaisille ihmisille ja toisenlaisia vastaan.

Erityisesti maahanmuuttoon liittyvät teemat nousivat kirjassa vahvasti esiin. Sadekatveen kaupunkiin saapuvilla pakolaisilla ei ole mahdollisuutta saada kansalaisuutta, ja heidät on käytännössä sysätty yhteiskunnan ulkopuolelle. Kun ihmisiltä viedään mahdollisuus rakentaa itselleen parempaa elämää, ei ole kovin vaikea ymmärtää, miksi rikollisjärjestöt pystyvät saamaan jalansijaa.

Myös teknologian vaikutuksia yhteiskuntaan käsitellään kiinnostavasti. Automaatio vie ihmisiltä töitä ja tekoälystä voi tulla vallan ja väkivallan väline. Nämä eivät ole ihan vieraita ajatuksia meidänkään maailmastamme.

Silti synkkyydestä huolimatta kirjan tärkeimmäksi teemaksi jäi minulle yhteisö. Se, miten erilaiset ihmiset voivat muodostaa oman perheensä. Toshiko, Jun ja Mei ovat tästä tietysti hyvä esimerkki, mutta sama ajatus kulkee läpi koko tarinan. Ihmiset, joilla ei ehkä ole muuta, voivat kuitenkin olla toisilleen jotain todella tärkeää. He auttavat, suojelevat ja pitävät toisistaan huolta, vaikka maailma ympärillä yrittää välillä tehdä siitä mahdollisimman vaikeaa.

Henkilöhahmoista Theo ja Haru nousivat omiksi suosikeikseni. Theossa pidin erityisesti siitä ristiriidasta, jossa hän joutuu jatkuvasti valitsemaan selviytymisen ja oikein tekemisen välillä. Hän ei halua olla rikollinen, mutta hän ei myöskään voi vain kävellä pois tilanteesta, johon on joutunut.

Haru taas on vasta kymmenvuotias ja joutuu vähitellen huomaamaan, ettei maailma olekaan sellainen kuin hänen suojattu elämänsä on antanut ymmärtää. Hänen kohdallaan kiinnostavaa oli juuri se, miten lapsi joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan vallan, vastuun ja vaikeiden päätösten todellisuuden.

Kawakamin perheessäkin oli paljon pidettävää. Toshiko on niitä hahmoja, jotka tuntuvat olevan jatkuvasti valmis syöksymään pää edellä vaaranpaikkaan, jos joku toinen tarvitsee apua. Jun huolehtii muista ruoan ja parantamisen kautta ja Mei tuo joukkoon vähän enemmän kipinää.

Ja sitten on heidän kissansa Mochi.

Kaikissa kirjoissa pitäisi ehkä olla Mochin kaltainen kissa. 🐈

Tässä ensimmäisessä kirjassa rakennettiin maailma ja asetelma. Nyt haluaisin nähdä, mitä sillä kaikella tehdään.

Jos pidät fantasiasta, jossa maaginen ja moderni yhdistyvät, löydetty perhe -asetelmista ja tarinoista, joissa fantasian alla kulkee myös painavampia yhteiskunnallisia teemoja, Sadekatveen orvot on kokeilemisen arvoinen.

Minulle tämä jäi hyvän ja erittäin hyvän väliin. Ei aivan sellainen uusi fantasiamaailma, johon olisin halunnut muuttaa asumaan, mutta ehdottomasti sellainen, jonka tapahtumia haluan vielä seurata.