Kun urbaanit legendat muuttuvat todeksi: Mikko Toiviaisen Pimeä peili

 

Mikko Toiviainen: Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita (Otava 2020)

Olemme järjestämässä kirjastoon Halloween-iltaa lapsille ja nuorille, ja tapahtuman teemana ovat urbaanit legendat ja creepypastat. Mikäpä siis parempi tapa virittäytyä tunnelmaan kuin kaivaa esiin sopivaa kauhuluettavaa ja hakea inspiraatiota siihen, millaisia tarinoita tapahtumassa voisi kertoa! Tällä kertaa lukulistalle päätyi Mikko Toiviaisen Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita.

Kirjaa Goodreadsissa luetuksi merkitessäni sain kuitenkin pienen yllätyksen. Olinhan lukenut tämän jo kertaalleen heti sen ilmestyttyä, kuusi vuotta sitten! Ei siis ihme, että tarinat tuntuivat tutuilta. Toisaalta juuri tuttuuden pitäisi kuulua asiaan, sillä urbaanien legendojen viehätys perustuu pitkälti siihen, että olemme kuulleet niistä ennenkin. Tai ainakin tunnemme jonkun, joka tuntee jonkun, jolle on tapahtunut jotain aivan hirveää.

Urbaanit legendat ovat tarinoita, jotka kulkevat ihmiseltä toiselle ja muuttuvat matkalla. Ennen internetiä niitä kerrottiin koulun käytävillä, leirinuotioilla ja kavereiden kanssa iltamyöhään. Joku tunsi jonkun, joka oli kuullut tarinan serkkunsa ystävältä. Ja mitä kauemmas tarina kulki, sitä hurjemmaksi se saattoi muuttua. Internet toi tähän aivan uuden ulottuvuuden, ja nykyään pelottavat tarinat leviävät verkossa hetkessä. Creepypastat ovat tämän ilmiön digitaalista jälkipolvea, verkossa jaettavia kauhutarinoita, joiden tarkoituksena on saada lukijan niskakarvat nousemaan pystyyn.

Teknologia tekee kauhusta turhankin lähellä olevaa.

Toiviaisen kirjassa kauhutarinoiden keskiössä on teknologia. Se onkin oivallinen lähtökohta nykyajan kauhulle, sillä puhelimet, tietokoneet ja internet ovat niin tiiviisti osa arkeamme, ettei niiden ympärille tarvitse rakentaa kovin kummoista yliluonnollista uhkaa. Riittää, että jokin tavallinen asia alkaa käyttäytyä väärin.

Puhelimeen ilmestyy jotain, mitä siellä ei pitäisi olla. Verkosta löytyy jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä. Tai tuttu laite tekee jotakin sellaista, johon sille ei pitäisi olla mitään mahdollisuutta. Ja yhtäkkiä teknologia, jonka piti helpottaa elämäämme, muuttuukin joksikin, jota olisi ehkä parempi vältellä.

Tällaisissa tarinoissa minua kiehtoo erityisesti se, miten tavallinen arki ja selittämätön kauhu yhdistyvät. Kun tarina sijoittuu ympäristöön, jonka tunnistaa omakseen, pelottava asia tuntuu paljon läheisemmältä. Aave vanhassa linnassa on toki ihan kelpo kauhun aihe, mutta entäpä jos jotain outoa tapahtuukin omassa puhelimessa, omassa huoneessa tai tutulla koulumatkalla? Silloin mielikuvitus saa aivan uudenlaista polttoainetta.

Teknologiaan nojaavassa kauhussa on tosin myös pieni ongelma: kehitys kulkee niin nopeasti, että tarinat saattavat vanhentua yllättävän äkkiä. Kun lukee vuonna 2020 julkaistua kirjaa vuonna 2026, osa teknologiaan liittyvistä yksityiskohdista kaipaisi jo pientä päivitystä. Se, mikä on joskus tuntunut uudelta ja uhkaavalta, saattaakin nyt tuntua vähän vanhanaikaiselta.

Mutta toisaalta! Juuri tässä piilee urbaanien legendojen vahvuus. Niiden ei tarvitse pysyä muuttumattomina, vaan niitä voi sovittaa aina uuteen aikaan ja ympäristöön. Tarinan ydin säilyy, vaikka yksityiskohdat vaihtuvat. Ennen pelottava viesti saattoi tulla tietokoneen näytölle, nyt se voi ilmestyä puhelimeen. Ja jos jokin teknologia on jo ehtinyt muuttua menneisyydeksi, sen tilalle voi keksiä jotain sellaista, joka saa nykyajan kuulijan säpsähtämään.

Vanhoissa tarinoissa on edelleen voimaa.

Olen itse ollut nuorempana suuri urbaanien legendojen ystävä. Rakastin niitä tarinoita, joiden todenperäisyydestä ei voinut olla aivan varma. Niitä, jotka alkoivat sanoilla ”tämä on muuten ihan oikeasti tapahtunut” ja päättyivät siihen, että joku tarkisti vielä kerran, oliko makuuhuoneen ovi varmasti kiinni.

Ehkä juuri siksi tämä kirja tuntui sopivalta valinnalta myös Halloween-tapahtuman suunnitteluun. Haluan löytää tarinoita, jotka saavat lapset ja nuoret innostumaan kauhusta, jännityksestä ja kertomisen taidosta. Olisi hienoa, jos tapahtuman jälkeen joku lähtisi kotiin mielessään tarina, jonka haluaa kertoa vielä seuraavallekin. Ja ehkä joku toinen miettisi illalla sängyssä, olisiko sittenkin pitänyt jättää se viimeinen tarina kuulematta.

Tässä kohtaa täytyy kuitenkin muistaa myös kohderyhmä. Lasten ja nuorten Halloween-illassa on tarkoitus jännittää ja pitää hauskaa, ei aiheuttaa kenellekään viikkojen unettomuutta. Kauhussa on eroa siinä, kuinka paljon se kutkuttaa mielikuvitusta ja kuinka paljon se oikeasti ahdistaa. Tavoitteena on löytää sopiva tasapaino: sen verran pelottavaa, että tekee mieli kuunnella lisää, mutta ei niin paljon, että seuraavana yönä tarvitaan koko perheen turvaverkko makuuhuoneen oven ulkopuolelle.

Tämä on mielestäni erityisen tärkeää aikana, jolloin verkossa leviää kaikenlaista sisältöä, eikä kaikkea ole tehty nuorelle yleisölle sopivaksi. Kauhutarinoiden kohdalla mielikuvitus on usein paljon tehokkaampi kuin yksityiskohtainen mässäily. Joskus on aivan riittävää jättää jotain kertomatta. Kuulija kyllä täydentää loput itse, ja yleensä vielä paljon pahemmalla tavalla kuin kertoja olisi osannut kuvitellakaan.

Kirjastossa saa vähän pelätä, turvallisesti.

Kirjaston Halloween-tapahtumassa urbaanit legendat tarjoavat kiinnostavan mahdollisuuden yhdistää tarinankerrontaa, mielikuvitusta ja yhteistä jännitystä. Samalla ne muistuttavat siitä, miten tarinat elävät ja muuttuvat ajassa. Suullisesta perinteestä internetiin ja sieltä takaisin kerrottaviksi tarinoiksi kulkenut kauhu ei ole kadonnut mihinkään. Se on vain vaihtanut muotoaan.

Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita toimi siis tällä lukukerralla paitsi paluuna vanhan suosikkiaiheen pariin myös inspiraation lähteenä tulevaan tapahtumaan. Vaikka jotkin yksityiskohdat tuntuvat jo hieman aikansa eläneiltä, urbaanien legendojen perusidea kestää aikaa: jotain outoa tapahtuu, kukaan ei oikein tiedä miksi, ja lopulta kukaan ei voi olla täysin varma, oliko kyseessä vain tarina.

Ja ehkä siinä onkin koko jutun viehätys. Kun tarina on tarpeeksi hyvä, ei ole edes kovin tärkeää, tapahtuiko se oikeasti. Riittää, että joku uskoo sen voivan tapahtua.

Nyt pitäisi enää päättää, mitkä tarinat pääsevät mukaan kirjaston Halloween-iltaan. Ja toivoa, että tapahtuman jälkeen nuorten keskuudessa alkaa kiertää uusia urbaanien legendojen versioita. Sellaisia, jotka kertovat salaperäisistä äänistä kirjaston kellarissa, oudosti käyttäytyvistä kirjoista tai jostakin, joka ilmestyy hyllyjen väliin juuri silloin, kun viimeinenkin työntekijä on lähtenyt kotiin.

Kirjastossa kun on tunnetusti paljon hiljaisia paikkoja. Ja hiljaisuudessa mielikuvitus pääsee helposti ääneen.

Oletko sinä kuullut urbaanin legendan, joka on jäänyt erityisesti mieleesi? Tai muistatko jonkin tarinan, jota nuorena kerrottiin kavereille juuri silloin, kun olisi pitänyt jo uskaltaa lähteä kotiin?