Nummela, kaksi sisarta ja 25 vuotta muistoja

Anssi Kela, Nummela 25 vuotta -juhlakiertue, Kokkola 23.10.2026

Oli ysiluokan kevät. Sain siskoltani levyn, josta tuli yksi elämäni tärkeimmistä. Anssi Kelan Nummela muutti jotakin minussa. Siihen asti olin kuunnellut pääasiassa englanninkielistä musiikkia, mutta tämän levyn myötä rakastuin suomenkielisiin säveliin ja tarinoihin. Yhtäkkiä ymmärsin, miten paljon enemmän laulun sanat voivat merkitä, kun ne osuvat suoraan omaan kieleen ja jonnekin sydämen perukoille.

Muistan yhä yläasteen viimeisen aamunavauksen. Olin kirjoittanut tekstin, johon olin saanut inspiraatiota yhdestä levyn kappaleesta. Sinä aamuna koko koulu pääsi tutustumaan Mikan faijan BMW:n tarinaan. Lopuksi soitin kappaleen kaikille.

Päivän mittaan sain useita kyselyitä siitä, kuka ihme tämä artisti oli ja oliko hänellä muitakin hyviä biisejä. Ja voi kyllä, olihan niitä. Pääsin esittelemään koulukavereilleni kaksi sisarta, Peten puistossa ja kävelyt Nummelasta. Anssi Kela oli yhtäkkiä jotakin, jonka halusin jakaa muidenkin kanssa.

Ehkä juuri siinä piilee musiikin taika. Jokin oman elämän tärkeä asia muuttuu vielä merkityksellisemmäksi, kun sen saa jakaa jonkun toisen kanssa.

Levy, joka yhdisti kokonaisen sukupolven

Nummela ei ole minulle vain levy. Se on kokonainen ajanjakso elämästäni, yksi niistä albumeista, joiden ensimmäiset sävelet riittävät avaamaan oven menneisyyteen. Yhtäkkiä olen taas nuori, elämä edessä ja maailma täynnä mahdollisuuksia.

Eilen juttelimme töissä tulevasta keikasta. Oli hauskaa huomata, että myös äidinkieleltään ruotsinkieliset kollegani osasivat Nummelan kappaleita. Siinä on jotakin aika ainutlaatuista. Anssi Kela on onnistunut yhdistämään ihmisiä kielirajojen yli tavalla, joka ei ole itsestäänselvyys suomenkieliselle artistille.

Ja ehkä juuri siksi Nummela tuntuu niin vahvasti sukupolvikokemukselta. Se on levy, jonka kappaleet ovat kulkeneet mukana nuoruudesta aikuisuuteen. Moni meistä on kasvanut niiden kanssa, vaikkei levyä olisi kuunnellut vuosiin.

Kelan sanoituksissa on jotakin erityistä. Ne eivät vain kerro tarinoita, vaan rakentavat mieleen kokonaisia maailmoja. Pystyn edelleen näkemään Kissanpäivien hiljaisen järven ja kuvittelemaan Lauran ja Peten kiitämässä moottoripyörällä poliiseja pakoon. Laulujen henkilöt tuntuvat tutuilta, kuin oikeilta ihmisiltä, joiden elämästä luulee tietävänsä enemmän kuin laulu kertookaan. 

Ehkä siksi musiikki kestää aikaa. Hyvä tarina ei vanhene, vaikka sen kuuntelija kasvaa, elämä muuttuu ja vuodet vierivät.

Eturivissä, takaisin nuoruuteen

Perjantai-iltana 23. lokakuuta pääsin kokemaan Nummelan uudelleen Kokkolassa, tällä kertaa eturivistä käsin. Kyseessä oli levyn 25-vuotisjuhlakiertue, ja jo ajatus siitä tuntui melkein uskomattomalta. Miten ihmeessä siitä ysiluokan keväästä voi olla jo 25 vuotta?

Keikan ensimmäinen puolisko kuljetti meidät Nummelan läpi raita raidalta. Tunteet seilasivat laidasta laitaan, ja salissa oli jotakin hyvin yhteistä ja tuttua. Me osasimme sanat. Tunnistimme kappaleet ensimmäisistä sävelistä. Vaikka edellisestä kuuntelukerrasta olisi kulunut vuosia, laulut olivat jossakin muistissa tallessa.

Oli liikuttavaa huomata, miten nopeasti kaikki palautui. Ei tarvinnut opetella uudelleen eikä muistella, miten kertosäe menikään. Sen vain tiesi.

Siinä minä istuin eturivissä, vuosikymmeniä vanhempana kuin silloin koulun aamunavauksessa, ja lauloin mukana kappaleita, jotka olivat olleet osa elämääni jo ennen kuin tiesin, millaiseksi elämä lopulta muodostuisi.

Toinen puoliaika tarjosi uudempaa tuotantoa ja myös sellaisia kappaleita, joita en ollut aiemmin päässyt kuulemaan livenä. Koko illasta välittyi vahva rakkaus musiikkiin. Bändi oli täynnä taitavia soittajia, joiden työskentelyä oli ilo seurata ja kuunnella. Musiikki sai tilaa hengittää, ja samalla se vei mukanaan.

Lavasteet olivat upeat. Nummelan kansikuvan maisemat oli tuotu visuaalisesti osaksi Kokkolan lavaa, mikä teki kokonaisuudesta erityisen hienon. Oli kuin olisi saanut astua hetkeksi suoraan levyn maailmaan.

Eikä Anssi Kela todellakaan hävinnyt nuoremmalle itselleen. Päinvastoin. Lavakarismaa on vuosien aikana tullut lisää, ja välispiikit tekivät kappaleiden tarinoista entistä henkilökohtaisempia. Oli hienoa kuulla, millaisia ajatuksia ja muistoja laulujen taakse kätkeytyy. Kun vuosikymmeniä vanhat kappaleet saa kuulla niiden tekijän kertomina, ne avautuvat uudella tavalla.

Musiikki on sama, mutta kuulija ja laulujen kirjoittaja ovat ehtineet elää niiden välissä kokonaisen elämän.

Kaksi sisarta ja yksi Milla

Ennen keikkaa mietin, ottaisinko mukaan alkuperäisen Nummela-levyni. Kun lopulta etsin sen esiin, huomasin, että itse levy oli yhä alkuperäinen, mutta kotelo kansikuvineen oli vuosien varrella uusittu. Eikä ihme. Levy on kulkenut mukanani suuren osan elämästäni, eikä se ole selvinnyt matkasta aivan naarmuitta.

Jäin kuitenkin miettimään, kuinka paljon muistoja tuohon pieneen levyyn liittyy. Se on ollut mukana nuoruudessa, hetkissä, jolloin musiikki tuntui avaavan kokonaan uuden maailman, ja nyt myös tässä illassa, 25 vuotta myöhemmin.

Lopulta päätin ottaa mukaan Milla-singlen. Ja sehän kannatti, sillä sain siihen Anssin nimikirjoituksen! Myös kaksi sisarta pääsi samaan kuvaan Anssin kanssa. Se tuntui erityisen sopivalta, sillä juuri siskoni kautta tämä musiikki aikoinaan elämääni tuli.

On aika hienoa, että yksi levy voi kuljettaa mukanaan näin monta tarinaa. Siinä on nuoruuden muistoja, sisaruutta, ystäviä, koulun aamunavauksia ja nyt myös uusi keikkamuisto, jota voin muistella vielä vuosien päästä.

Ja ehkä joskus, kun Milla soi, palaan taas hetkeksi lokakuiseen iltaan Kokkolassa.

Kunpa maailmassa olisi vielä vähän enemmän Nummelaa

Keikan jälkeen mieleeni jäi musiikin lisäksi yksi ajatus.

Voi, kunpa tähän nykyiseen, välillä niin pirstaleiselta tuntuvaan maailmaan saisi jotakin samanlaista kuin silloin vuonna 2001. Jotakin sellaista, joka yhdistäisi ihmisiä ilman, että ensin tarvitsee selvittää, kuka kukin on, mitä ajattelee tai millä kielellä puhuu.

Eilen salissa olimme kaikki yhdessä saman musiikin äärellä. Lauloimme samoja sanoja, tunnistimme samat tarinat ja jaoimme jotakin, joka oli monelle meistä kulkenut mukana vuosikymmeniä. Ei tarvinnut tuntea vieressä istuvaa ihmistä. Silti oli tunne, että olimme osa jotakin yhteistä.

Ehkä olen vähän nostalginen. Ehkä eturivissä koettu ilta sai ajattelemaan nuoruutta ja sitä, miten maailma on muuttunut. Mutta samalla ajattelen, ettei kaipuu menneeseen välttämättä tarkoita, että haluaisi palata sinne kokonaan. Joskus kaipaa vain jotakin tunnetta, joka silloin oli vahvasti läsnä. Yhteenkuuluvuutta. Toivoa. Sitä, että jokin asia voi olla meille kaikille yhtä aikaa tärkeä.

Musiikki ei tietenkään ratkaise maailman ongelmia. Mutta jos se saa salillisen ihmisiä laulamaan samoja sanoja, liikuttumaan samoista tarinoista ja hymyilemään toisilleen, se on jo aika paljon.

Ja ehkä juuri sitä tarvitsisimme nytkin. Enemmän yhteisiä tarinoita ja vähemmän syitä jakautua eri puolille.

Kiitos, Anssi Kela ja koko bändi, upeasta illasta. Kiitos Nummela, että olet kulkenut mukana kaikki nämä vuodet. Ja kiitos siskolle, joka antoi minulle aikoinaan levyn, joka muutti tapani kuunnella musiikkia.

Seuraavaa keikkaa odotellessa. ❤️