Ani – Tuhlaajapoika-konserttisalikiertue, Vaasa 6.11.2026

On olemassa kappaleita, jotka soivat niin usein, että niistä tulee osa arkea. Yksi soi autossa, toinen työmatkalla ja kolmas vielä kotona ennen nukkumaanmenoa. Viime aikoina yksi tällainen artisti on ollut Ani. Olen kuunnellut hänen musiikkiaan jo useamman vuoden, mutta tänään oli vihdoin aika nähdä hänet ensimmäistä kertaa livenä.

Perjantai-illan suunnitelma oli siis selvä: Ani, Tuhlaajapoika-konserttisalikiertue ja yhteinen keikkailta tyttären kanssa Vaasassa. Odotukset olivat korkealla, eikä ilta tuottanut pettymystä.

Tällä hetkellä työpäiviäni piristää erityisesti kolmen artistin musiikki, jota tulee kuunneltua repeatilla. Ellimei, Aatulove ja Ani ovat kaikki buukanneet keikan Vaasaan tässä lähiaikoina, ja tänään pääsimme ensimmäiselle näistä keikoista. Yksi kolmesta ruksittu yli, kaksi vielä odottaa! (Tosin seuraavat keikat taitaa olla K18, joten joudun etsimään muuta seuraa...) 

Keikka oli todella hyvä. Myönnän kuitenkin, että sydämeni sykkii ehkä vielä vähän enemmän sellaisille keikoille, joissa pääsee hyppimään, laulamaan ja olemaan aivan eturivissä. Konserttisalin penkissä istuminen on ihan mukavaa, mutta minussa asuu edelleen se nuori keikkafani, joka haluaisi olla ensimmäisenä tanssilattialla. Onneksi viimeisen kappaleen aikana en enää malttanut pysyä paikallani, vaan nostin tyttärenkin ylös tanssimaan. Hyvä fiilis tarttui ympärille, ja pian koko sali oli jaloillaan Tuhlaajapojan tahtiin. Siinä hetkessä konserttisali muuttui juuri sellaiseksi paikaksi, jossa musiikki yhdistää ihmiset.

Illan aikana mieleeni hiipi myös nostalgia. Olin itse suunnilleen tyttäreni ikäinen, kun aloitin keikoilla käymisen ja fanittamisen. Ensimmäinen isompi keikkani oli XL5 Pietarsaaren urheilutalolla. Vuosi taisi olla 1995. Ani ei ollut tuolloin vielä edes syntynyt!

Muistan edelleen, kuinka pääsimme ystäväni kanssa keikan jälkeen takahuoneeseen. Silloin ei ollut kännyköitä, eikä kamerastakaan löytynyt enää filmiä. Ainoaksi muistoksi kohtaamisesta jäi Suosikin tähtipokkariin raapustetut nimmarit. Se oli kuitenkin aarre, jota vaalittiin.

Sen jälkeen olen jonottanut nimmareita ja kuvia keikkojen jälkeen ties missä. Olen aina halunnut kohdata artistit ihan tavallisina ihmisinä, pyytää ystävällisesti nimikirjoituksen ja vaihtaa muutaman sanan. Ne ovat olleet pieniä mutta tärkeitä hetkiä, jotka ovat jääneet mieleen vuosiksi.

Ja nyt huomaan saman innostuksen syttyvän tyttäressäni.

Tämä ei ollut hänen ensimmäinen keikkansa, mutta tänään näin hänen silmissään jotakin tuttua. Sellaista paloa, jota on vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole koskaan fanittanut ketään. Kun lavalta tulee tuttu kappale, jonka sanat osaa ulkoa, ja saa laulaa sen yhdessä muiden kanssa, siinä on jotain aivan erityistä. Me lauloimme mukana, nautimme tunnelmasta ja jaoimme yhteisen kokemuksen. Ehkä juuri tällaisista hetkistä syntyvät ne muistot, joihin palataan vielä vuosien päästä.

Mutta palataanpa itse keikkaan!

Voiko konsertti alkaa paljon paremmin kuin Limee ja suolaa -kappaleella? Se on soinut viime aikoina lähes päivittäin autossa, töissä ja kotona, joten aloitus osui ainakin omiin suosikkeihini täydellisesti.

Anin ääni kantoi hienosti, ja hänen esiintymistään oli ilo seurata. Yleisö lähti hyvin mukaan, vaikka artisti ei varmasti ollut kaikille entuudestaan tuttu. Tässä onkin yksi livemusiikin hienoimmista puolista. Musiikki herää lavalla aivan uudella tavalla eloon. Kappaleet saavat ympärilleen tunnelman, ja artistin välispiikit tuovat sanoihin lisää syvyyttä. Välillä jokin kappale avautuu ihan uudella tavalla, kun kuulee tarinan sen takana.

Uskon, että tämän illan jälkeen salista poistui muutama uusi Ani-fani. Ainakin meillä oli kotiinviemisinä hyvä mieli ja monta tuttua kappaletta, jotka soivat varmasti vielä pitkään.

Erityiskiitos kuuluu myös tapahtuman erittäin ystävälliselle paitamyyjälle, joka vinkkasi meille, että Anin voisi mahdollisesti tavata vielä keikan jälkeen bussilla. Niinpä jäimme odottamaan.

Tyttären innostus ei hiipunut odotuksen aikana hetkeksikään. Ja lopulta odotus palkittiin, kun Ani saapui paikalle. Hän oli todella mukava, ja saimme yhteiskuvan sekä nimmarit muistoksi illasta. ❤️

Minulle tämä ilta oli paljon enemmän kuin yhden artistin keikka. Se oli pieni aikamatka omaan nuoruuteen ja samalla kurkistus tyttären maailmaan. Muistin, miltä tuntuu olla nuori fani, odottaa artistin näkemistä ja saada se nimmari, jota on tullut jonotettua. Ja ehkä kaikkein ihaninta oli huomata, ettei tuo tunne ole kadonnut mihinkään. Edelleen odotan noita kohtaamisia innolla. 

Vuonna 1995 minä seisoin ystäväni kanssa odottamassa XL5 tapaamista. Vuonna 2026 seisoin tyttäreni kanssa odottamassa Ania.

Artistit vaihtuvat, vuosikymmenet vierivät ja musiikki muuttuu, mutta fanittamisen ilo taitaa olla aika lailla samanlaista sukupolvesta toiseen.

Ja onhan se aika hienoa, että nyt voin jakaa tämän kaiken myös oman tyttäreni kanssa.

Kiitos Ani hienosta illasta! ❤️

(Tyttären kuvat julkaistu hänen luvallaan.)